Minä istuin sängylläni lukemassa jännittävää kirjaa, kunnes puhelimeni soi. "Hei,lähdetkö kirjastoon minun ja muiden kavereiden kanssa?" mietin vastausta pitkään ja hartaasti. Yritin olla mahdollisimman ystävällinen. "Anteeksi, en voi lähteä, koska minulla on paljon läksyjä, lähdetään joku toinen päivä, sopiiko?" sitten tuli hiljaisuus. Kuulin taustalta jotain supinaa, mutta en saanut siitä selvää. "Joo, tietenkin voidaan lähteä joku toinen päivä, soittele minulle, heippa!" Hah, minä ajattelin ja jatkoin lukemista.
Seuraavana aamuna olin niin väsynyt, että näytin ihan kuolleelta zombilta. Haukkasin voileivästä muutaman palan ja lähdin laahustaen takaisin omaan huoneeseeni. Hyppäsin takaisin sänkyni pohjalle, mutta sitten tajusin, että myöhästyisin koulusta jos en nousisi sängystä. Puin kiireesti vaatteet päälleni ja paiskasin repun selkääni. Kiiruhdin ovesta ulko-ovesta ja nousin pyörälleni, vaikka äitini oli sanonut, että minun olisi pakko laittaa kypärä päähäni, mutta enhän minä sellaista käyttänyt.
Minulla oli viisi minuuttia aikaa ehtiä kouluun, joten poljin pyörälläni kuin joku sekopää. Vein pyöräni muiden pyörien sekaan, mutta se kaatui heti maahan, eikä minulla ollut aikaa nostaa sitä. Juoksin koulun ovesta niin lujaa, että minusta tuntui, ihan kuin se irtoaisi. Huokaisin syvään, koska ensimmäinen tunti oli toisella puolella koulua ja taas pitäisi juosta, mutta en enää jaksanut. Luokkani ovi näkyi ja silloin minä juoksin niin lujaa kuin pääsin, sitten koputin oveen ja vihaisen näköinen opettaja tuli avaamaan.
Minä vastasin katseeseen säälittävällä ilmeelläni, ja kävelin paikalleni. Vihasin terveystiedon tuntia, mutta sinnittelin silti, vaikka minua nukutti. Silloin nipottava opettaja kysyi minulta jotain ja minä vastasin, että "en minä tiedä" oikeasti en kuullut koko kysymystä, mutta yritin päästä mahdollisimman äkkiä pois tunnilta. Silloin kello soi, ja minä pakkasin äkkiä kirjani takaisin laukkuuni. Seuraava tunti olisi matematiikkaa. Ensin oli välitunti ja minä juorusin kavereitteni kanssa, silloin yksi kavereistani mainitsi uudesta oppilaasta, joka tulisi meidän luokallemme. Odotin innolla uuden oppilaan näkemistä ja menin luokkaani.
Ensimmäiseksi matikanopettajamme saarnasi jotain ja sitten esitteli kaikille meidän luokkamme uuden oppilaan. "Tässä on Anthony" opettaja kertoi. Sitten minä säpsähdin, koska viimeöisessä unessani oli ollut samannäköinen poika, kuin Anthnoy, mutta sen täytyi olla sattumaa minä ajattelin. Onneksi opettaja ei määrännyt häntä minun viereeni, minä supisin, mutta hän joutui istumaan melko lähelle minua. Yritin keskittyä tuntiin, mutta minua häiritsi kun poika tuijotti minua vihreillä silmillään. Minä koitin saada hänen huomionsa johonkin muuhun, mutten onnistunut! "mitä hittoa tuo tuijottaa?! Eikö hän ole ennen ihmistä nähnyt?" mumisin itsekseni, ja silloin kaverini kysyi miulta "Maria, sanoitko jotain?" "En sanonut, yritän vain ratkaista tätä yhtä tehtävää" onneksi hän ei kuullut mitä sanoin uudesta oppilaasta, minä mietin. Olin huono matikassa, joten sain taas tuplasti enemmän läksyjä kuin muut. "Tyypillistä minulle" sanoin opettajalle, mutta hän ei kuullut sitä.
Pyöräni lojui vieläkin maassa. Nostin sen rauhallisesti ylös, koska eihän minulla ollut kiire kotiin, mutta reppuni painoi ainakin sata kiloa. Kun pääsin kotipihaan, näin äitini seisovan keittiössä ja hänellä oli jotain kädessä. "Toivottavasti mikään saarna ei ole tulossa!" sanoin itselleni hiljaa. Olin juuri päässyt sisään ovesta, kunnes äitini marssi luokseni kypäräni kädessään. "Miten luulet, että kypärä auttaa sinua täällä kotona?! Minähän olen sanonut sinulle, että käytä tätä silloin kun lähdet pyörällä liikenteeseen!" Voih, ajattelin, mutta tämmöistä tämä elämä on! Täytyy vain kestää. "Ethän sinäkään käytä kypärää kun lähdet pyörällä johonkin!" "Mutta sinä olet aivan eri asia!" "just joo.." minä sanoin ja jälleen laahustin huoneeseeni.
Minulla meni yleensä läksyjen tekoon tunti, mutta jos ei lasketa niitä hetkiä kun teet äidin kanssa kaikki koulutehtävät, ja siinä saattaa mennä, ehkä jopa kolme tuntia. Sitten keittiöstä kuului kimeä ääni, joka kutsui minua syömään jotain äidin ällöttäviä ruokia, joista minä en pitänyt yhtään. Ja mikä pahinta, äiti muka aina polttaa "vahingossa" ruoat pohjaan. Inhosin äidin tekemää kotiruokaa! Olisin voinut syödä kattilallisen koulun kumisiaperunoita. Onneksi oli viikonloppu ja lähtisin kavereiden kanssa nyt kirjastoon, kun viimeksi se ei sopinut. Tosiasia kuitenkin on, että en silloin jaksanut lähteä, siksi valehtelin.
Menimme sinne pyörillä, ja tälläkertaa minulla oli kypärä, vaikka näytinkin siinä ihan pöljältä. Minä valitsin meille perimmäisen pöydän ja laskin mustan laukkuni minun vieressäni olevalle tyhjälle paikalle. Kaverini lähtivät tutkimaan kirjaston kirjoja, mutta minä jäin pöytämme ääreen lukemaan kirjaa, joka kertoi taruolennoista. Samassa kuulin selkäni takaa jonkun puhuvan minulle. "Hei, Maria." Nousin äkkiä tuolistani ylös ja tervehdin Anthonya ja kysyin yhtäkkiä häneltä, että "mitä sinä täällä teet?" hän katsoi minua oudosti ja vastasi minulle äkkiä. "Olen tullut lainaamaan kirjoja, mitä sinä täällä luet?" "Ai mitäkö luen, no tällaista kirjaa, joka kertoo taruolennoista." katsoin häntä hieman nolona.
Kysin häneltä vielä yhden kysymyksen. "Oletko käynyt täällä ennen kuin muutit tänne?!" "Kyllä olen." Kenkäni päälle oli laskeutunut kärpänen ja huitaisin sen pois toisella kengälläni, mutta sitten huomasin, että Anthony oli kadonnut, mutta miten hän ehti häipyä noin lyhyessä ajassa, minä mietin. Katsoin vain hetkeksi muualle niin hän oli jo poissa! "Onpa kummallista" sanoin itselleni. Minä päätin lähteä vähän aikaisemmin kirjastosta. Lainasin huvikseni saman taruolennot kirjan, jota olin lukenut. Pakkasin lainaamani kirjan mustaan laukkuuni ja kävelin pyörälleni.
Saavuin metsätien reunaan ja lähdin metsään. Olisi ollut lyhyempikin matka kotiin, mutta halusin mettä pidemmän tien kautta. Tie oli muuttunut mutaiseksi, joten talutin pyöräni eräälle niitylle, jossa vietin paljon aikaa. Virheettömän kaunis vihreä niitty sijaitsi pienen mäen takana. En jaksanut sittenkään taluttaa pyörääni mäkeä ylös, joten jätin sen mutaiselle hiekkatielle, ja lähdin kiipeämään mäkeä pitkin ylöspäin, mutta voimani loppuivat.
Mietin, että voisikohan mäkeä kiertää, mutta päätin silti mennä mäen ylös vaikka konttaamalla. Olin melkein perillä, kunnes kompastuin kiveen ja lentin naamalleni maahan. Poskessani oli jokin vihreä tahra, mutten välittänyt siitä. Minun teki mieli mennä lepäämään vanhan puun juurelle ja niinhän minä teinkin. Laskin laukkuni nurmikolle, jossa kasvoi kauniita kukkia. Olin juuri nukahtamaisillani, kunnes yhtäkkiä jouduin avaamaan silmäni, koska hieman kauempana näin valkean valon, joka katosi melkein heti, mutta se ilmestyi taas.
Valo jatkoi katoamistemppujaan, ja sitten minulle tuli ajatus, että jos valo halusi minun tulevan sitä kohti ja minä lähdin juoksemaan sen luokse. Ensin en nähnyt mitään kummallista ennenkuin valkoinen valo ilmestyi ruusupensaan luokse. Ruusuissa oli paljon piikkejä, mutta silti halusin katsoa oliko pensaassa yhtään mitään. Silmäni suurenivat suuriksi enkä saanut sanoja suustani, koska olin hieman järkyttynyt. Olin löytänyt ruusupensaasta haudan. Huomasin, että siinä oli tekstiä ja aloin puhdistaa kädelläni hautakiveä. Ensimmäisenä luki nimi, joka oli sama kuin luokkamme uudella oppilaalla. Nimen vieressä oli nuoren pojan kuva,joka ei ollut haalistunut melkein lainkaan.
Minä en voinut uskoa silmiäni, koska kuvassa oleva poika oli Anthony. "Mutta muutama päivä sitten hän tuli kouluumme uutena oppilaana" sanoin itselleni. Juuri silloin Anthony ilmestyi viereeni ja minä yritin koskettaa hänen kättään, mutta ei osunut siihen ollenkaan. Istuin polvillani haudalla ja huusin hänelle, että "Mitä tämä tarkoittaa?! Vastaa minulle!" "Olet näköjään löytänyt kotini" "Tämäkö muka kotisi? Ei se voi olla! Et sinä asu haudassa!" "Kyllä kuolleet asuvat omissa haudoissaan, vai olenko väärässä?" katsoin häntä kyyneel poskella. "Ethän sinä ole kuollut! Jos olisit niin et sinä voisi seisoa vieressäni" "Kyllä minä olen kuollut, ja minä voi seisoa vieressäsi, koska en ole päässyt vielä valoon." "Miksi et ole päässyt valoon?" minä kysyin. "Minulla oli vielä tehtävää! Halusin vielä huolehtia läheisistäni ja tästä kodistani, ja sinä voi auttaa minua."
Hän odotti minun vastaavan kysymykseensä. Ja lopuksi minä vastasinkin. "Ja miten minä voisin auttaa kuollutta ihmistä?" "Minä kerron sinulle, kunhan kuuntelet minua!" Hyvä on, kerro!" "Kun äitini kuoli, isäni otti ruusun ja pudotti kyyneleen kukan terälehtien sekaan, se antoi äidilleni rauhan, ja haluasin itsellenikin täydellisen rauhan. " Huomasin, että poskellani oleva kyynel oli putoamasillaan, joten otin kiireesti ruusun ja annoin kyyneleeni pudota rauhassa ruusun terälehtiin. Asetin ruusun haudalle ja Anthony lensi kuin lintu taivasta kohti. Minä huusin hänen peräänsä vielä kerran. "Älä jätä minua yksin!" "En jätä sinua koskaan yksin, lupaan sen." Sen jälkeen hän katosi. Lopuksi hyvästelin pojan muutamalla sanalla. "Hyvästi Anthony, en unohda sinua koskaan, lupaan sen sinulle."