- Hei, olen 17 vuotias Anna, ja asun keskellä suurkaupunkia, mutten enää kauaa, koska kohta minä täytän 18 vuotta ja sitten voin alkaa miettimään omaa asuntoa. Perheeseeni kuuluu äiti, isä ja veljeni Henry, mutta hän katosi muutama vuosi sitten. Ystäväni Annika asuu perheensä kanssa pienessä kylässä. Minä ajattelin mennä käymään heidän luonaan, koska emme ole nähneet pitkään aikaan. Isäni vei minut perille pienellä romuautolla, joka harvoin edes lähtee käyntiin, mutta minulla oli onnea. Liikennevaloja oli paljon ja aina kun jouduimme pysähtymään niissä, isä ja minä katsoimme toisiamme sanomatta sanaakaan. En osannut odottaa mitään vaaroja ystäväni luona.
- "Nyt he tulivat! tulkaa tervehtimään vanhoja tuttuja." Annika huusi. "Hei, älä kurista minua, vaikka sinulla on ollut ikävä!" minä rukoilin. Annika halasi vielä isääni ja sitten menimme sisälle. "Onneksi olkoon Anna! tule kanssani keittiöön, näytän sinulle kakun jonka tein sinulle." Annikan äiti on kamala hössöttäjä, mutta silti mahtava ihminen. Kaikki olivat innoissaan, koska illasta tulisi hauska ja upea. Isäni laittoi ilmapalloja, mutta minusta se oli lapsellista. Annika siivosi taloa iltaa varten ja hänen äitinsä valmisteli ruokaa, ja tietysti hössötti niin paljon, että kahvipannu kaatui lattialle. Minä en kuulemma saanut tehdä yhtään mitään, koska olihan juhla minua varten. Muistiini palasi se hetki, kun ripustin Annikan kanssa keinun puuhun kiinni, ja muistin vielä missä se oli. Keinu oli mennyt huonoon kuntoon, mutta päätin silti kokeilla, että vieläköhän se kestäisi minun painoni. Hyvinhä se kesti, ja minä istuin puisessa keinussa ainakin tunnin. Minä säikähdin, koska puhelimeni soi. "Missä sinä oikein olet? kello on jo kahdeksan ja tiedät, ettei täällä saa olla enää illalla ulkona!" Annika uteli. "Hyvä on, minä tulen sinne! ei tarvitse huutaa!" huusin takaisin ja lopetin puhelun.
- Kävelin rauhallisesti Annikan perheen kotia kohti, mutta yhtäkkiä joku omituinen ääni sai minut pelkäämään, ja minulle tuli jotenkin hyvin kylmä. En osannut kuvailla ääntä, muttei se minusta kuulostanut normaalilta. Kuvailisin ääntä koiran murinaksi. Ei se voinut olla mikään tavallinen koira, koska ääni oli vahvempi, mutta silti aika hauras. Olin juuri tullut Annikan perheen kodin portaille, kun minulle avattiin ovi ja musiikki soi niin kovaa, että ikkunat tärisivät. Minua alkoi naurattaa, koska isälläni oli kuulosuojaimet päässä. "Voisiko joku hiljentää musiikkia, en kestä tätä melua, tai siis korvani eivät kestä!" isäni huusi meille. Minä menin hiljentämään pauhaavaa musiikkia, jotta isäni saisi mielenrauhan.
- Juhlat menivät loistavasti, mutta minä en ollut oikein juhla tuulella. Menin juomani kanssa ulos ja istuin kylmälle portaikolle. Isäni seurasi minua ulos, koska olin ollut aika hiljainen koko illan. "Onko kaikki hyvin?" Ensin en kuullut koko kysymystä, kunnes hän tökkäsi minua kylkeeni. "Auts! älä töni minua!" Hiljennyin hetkeksi, mutta sitten jatkoin: "Olen pahoillani isä, että huusin, minua vain ärsyttää eräs asia." Katsoimme toisiamme ja sitten isäni halasi minua. "Jos saan kysyä, niin mikä sinua ärsyttää?!" hän kysyi silmät kirkkaina. "Riitelimme Annikan kanssa puhelimessa, ennen kuin palasin tänne. Hän sanoi, etten saisi olla enää illalla ulkona, mutta miksi?! tiedätkö sinä siitä jotain?" silloin isäni näytti hermostuneelta ja samaan aikaan vihaiselta. "Taidan mennä sisälle, täällä on kylmä ilma." minä katsoin häntä hämmästyneenä. "Mu- mutta isä! et vastannut kysymykseeni!" mutta hän oli jo poissa.
- Minä pidin katseeni maassa, mutten kauaa, koska kuulin jostain rahinaa ja samassa täysikuu ilmestyi pilvien takaa. Näin kaukana kaksi valkeaa valopistettä, ne näyttivät silmiltä, mutta sitten esiin tuli toiset parit ja kolmannet. Minusta tuntui, että talo oli piiritetty! joten juoksin äkkiä sisälle. "Meidät on piiritetty! talon ympärille tuli vain enemmän valkeita silmäpareja ja sieltä kuului myös vihaista murinaa!" minä huusin. "Rauhoitu Anna, ne olivat varmaan villikoiria! käydään katsomassa, että joko ne olisivat häipyneet." Kurkistimme ovesta ja huomasimme, ettei ulkona ollut ketään, minä huokaisin helpotuksesta. "Ovatko ne varmasti poissa?!" kuiskasin. "No miltä näyttää? ei täällä ole ketään, mennään takaisin sisälle." Katsoin vielä taakseni ja näin vielä yhden silmäparin.
- Kiipesin portaat ylös ja suljin huoneeni oven. "En usko, että ne olivat tavallisia villikoiria, ja olen siitä ihan varma!" Onneksi minulla oli tietokone huoneessani. Kirjoitin hakusanaksi 'ei tavallisia koiria.' Löysin yhden mielenkiintoisen sivun ja aloin selailla sitä. Painoin kohdasta 'sudet' ja siellä oli tietoa tavallisista susista ja myös ihmissusista. Kirjoitin kaikki tärkeät tiedot ylös, mutta yksi kohta jäi kirjoittamatta. 'Kiiluvat silmät' se oli tärkeä tieto. Aamulla heräsin väsyneenä ja halusin nukkua vielä hetken, mutta Annikan äiti huuteli minua aamupalalle. "Huomenta! kaadanko sinulle kahvia mukiisi?" "Huomenta! kyllä, voisin ottaa kahvia, se piristää varmasti." sanoin unisena. "Taisit säikähtää pahasti kun niitä kiiluvia silmäpareja alkoi ilmestyä talomme ympärille, minäkin näin ne." "Kyllä säikähdin! ja pahasti, mutta sattuisitko sinä tietämään mitä ne oikein olivat?! minä en ainakaan usko, että ne olivat mitään tavallisia villikoiria!" minä kysyin ja hörppäsin mukistani kahvia. "En saisi puhua siitä, mutta kyllä minä tiedän mitä ne olivat." "Voitko kertoa minulle? minun on saatava tietää! en kertoisi siitä muille." "Lupaatko varmasti?" hän kysyi. "Tietysti lupaan!" "Hyvä on, minä kerron, mutta en vastaa seurauksista jos kerrot tästä muille." "Voit luottaa minuun" minä sanoin. Sitten katsoimme toisiamme.
- "Kerrotaan, että tässä kylässä tapahtui joskus jotain kamalaa. Ja se joku muutti ihmisiä ihmissusiksi. Ne eiliset villikoirat olivat oikeasti ihmissusia." "Ja sen takiako täällä ei saa olla enää illalla ulkona?" "Kyllä, juuri sen takia" "Tämähän on kamalaa! eikö asialle voi tehdä mitään?" minä kysyin. "Kukaan ei voi pysäyttää niitä olioita" "Lähtekää pois täältä!" "Emme voi! jos tähän kylään tulee niin täältä ei pääse pois." Olin niin järkyttynyt kaikeasta mitä Annikan äiti oli kertonut minulle, että juoksin huoneeseeni ja lukitsin oven. "Minun on lähdettävä täältä! pakkaan tavarani ja lähden tänä iltana."
- Tunnit ja minuutit kuluivat, kunnes aurinko alkoi laskea. Kaikki istuivat keittiössä. Isäni luki lehteä, Annika keitti iltateetä ja hänen äitinsä katseli ulos ikkunasta. Hetken kuluttua kaikki lähtivät omiin huoneisiinsa ja minä toivotin heille hyvät yöt. Heilautin käsilaukkuni olkapäälleni ja avasin ulko-oven. Ilma oli kylmä, muttei se hidastanut matkaani. Onnekseni katuvalot olivat päällä ja näin edessäni olevan hiekkatien. Kello oli noin kymmenen illalla ja minua alkoi unettaa. "Kuinkahan pitkä matka on vielä? jalkojani särkee." Pysähdyin vanhan puun luokse leputtamaan jalkojani. Kuulin takaani askeleiden ääniä ja käännyin katsomaan. "Haloo, onko täällä joku?" ei vastausta, mutta nyt ääni kuului lähempää, ja sitten vasemmalta ja lopuksi oikealta.
- "Kuka täällä on?! tule esiin!" minä huusin. Eteeni astui tumma hahmo, jolla oli tuuhea häntä, pitkät jalat, mustat hiukset ja se tuijotti minua kiiluvilla silmillä. Tartuin laukkuuni ja lähdin juoksemaan niin lujaa kuin jaloistani pääsin, mutta tajusin, että hahmo juoksi nopeammin kuin minä ja sitten se alkoi murista minulle kun se tuli perässäni. En tajunnut väistää ollenkaan, kun muriseva hahmo hyppäsi eteeni ja paljasti minulle veitsenterävät hampaansa. Se nuolaisi huuliaan ja nousi seisomaan kahdelle jalalle. Tunnistin hahmon kasvot kun täysikuu valaisi ne. Minä en voinut uskoa silmiäni! hahmo oli Annika. Hän tarttui käsivarteeni todella lujalla otteella ja murisi vihaisesti minulle. "Annika, minä tässä! Anna! muistatko, olen sinun paras ystäväsi! päästä minut menemään. Ole kiltti" huusin kurkku suorana. Hän kaatoi minut maahan ja minä huusin jälleen, kun Annika nuolaisi taas huuliaan. "Älä satuta minua! sitä itse olet saonut minulle, ettet koskaan vahingoittasi minua! älä tee sitä!" mutta hän ei kuunnellut. Ennen kuin ehdin sanoa mitän, hän oli jo upottanut hampaansa lihaani. Kaulastani tuli niin paljon verta, että vaatteeni olivat myös veressä. Yritin pysäyttää vuodon laittamalla käteni haavaan, mutta se ei lakannut vuotamasta. Hän jätti minut ruohikolle makaamaan ja minä huudahdin vielä kerran. "Et voi tehdä minulle näin! tule takaisin!" mutta hän ei tullut.
- Makasin täysikuun alla ja yhtäkkiä kehoni alkoi tuntua oudolta. Puheeni muuttui murinaksi ja minulle muodostui häntä ja turkki, mutta kävelin silti kahdella jalalla.
* En päässyt koskaan takaisin ihmishahmoon. Liikun varjoissa janoten verta. Haluan silti joskus muuttua takaisin ihmiseksi, koska en halua olla hirviö*