Rauhallinen sunnuntai-aamu ja keltainen suuri aurinko oli nousemassa mäen takaa. Nefin kesäloma oli alkanut jo viikko sitten, mutta silti hänestä tuntui ihan kuin kävisi edelleen koulua. Tyttö seisoi ulko-oven edessä kuin odottaisi jotain. Hän kiskaisi nopeasti tennarit jalkaansa ja hypähti ulos. Hieman kauempana tämän kodista käveli oranssivalkoinen kissa, jonka ruskeat silmät kiiluivat. Se heilutti häntäänsä ylväästi, mutta pian piiloutui pitkään ruohikkoon, kun se huomasi Nefin, joka oli tulossa sitä kohti hypellen ja hyräillen. Tyttö vaikuttui kissan ylväästä ulkonäöstä, ja seurasi sitä ruohikkoon. Hän huhuili kissaa, mutta katti ei tuntunut ilmaantuvan kutsusta. Nefi kuuli ruohikon heiluvan ja tiesi kissan olevan lähistöllä. Hän seurasi ääntä ja saapui kauniille kukka-aukealle. Tämä ihasteli kukkia huumaantuneena ja oli kokonaan jo unohtaa kissan. Se jatkoi määrätietoisesti kuitenkin matkaansa halki aukean. Kissa katsoi taakseen ja lähti sitten juoksemaan eteenpäin. Nefi juoksi perään, mutta hänen oli vaikea pysytellä sen perässä. Kaiken lisäksi häntä säälitti, koska joutui tallaamaan kauniita kukkia juostessaan kissan perässä. * Nefi juoksi edelleen ja alkoi jo väsyä. Hengästyneenä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Aukean toiselta laidalta kuului hiljaista nau’untaa. Tyttö käveli varovasti kissan luo, joka istui pää hieman kallellaan. Se naukaisi raskaasti ja Nefi kumartui kissan tasolle. Hän kohotti kättään ja silitti kissaa korvan takaa. Kuului hiljaista kehräystä, ja oranssivalkoinen kissa puski pientä pörröistä päätään Nefin jalkaa vasten. Sen ruskeat silmät olivat painautuneet kiinni. Kissan turkki kiilsi kauniisti auringonvalossa. Äkkiä kuitenkin tapahtui jotain hyvin outoa. Kissa nousi kahdelle jalalle, ja sen suipot korvat hävisivät. Samoin tuuhea häntä. * Nefi katsoi kummallisesti kissaa, joka oli muuttumassa joksikin toiseksi hahmoksi. Pian oranssivalkoiselle eläimelle alkoi muodostua suloisen pojan kasvot. Otukselle ilmestyivät vaaleat pörröiset hiukset. Tämä alkoi näyttää jo täydelliseltä ihmiseltä. Turkin tilalle oli tullut melko vaalea iho. Nefi perääntyi hieman. Hän seisoi nuoren pojan edessä, joka oli ollut hetki sitten kissa. - Mikä sinä oikein olet? Tyttö otti muutaman askeleen taaksepäin uudelleen, koska oli hieman peloissaan. Hän juoksi kotiin niin nopeasti kuin vain jaloistaan pääsi. Oliko Nefi vihdoinkin tulossa hulluksi? Tyttö pääsi tien viereen ja katsoi kauas eteenpäin vihreillä silmillään. * Suojatien toisella puolella seisoi joukko muita nuoria. Nämä kiusasivat tyttöä, joka ei tekisi pahaa kenellekään. Silti häntä pilkattiin koulussa, eivätkä opettajat tiedä siitä mitään, koska tämä ei ollut kertonut heille. Vaikka hänen ehkä pitäisi, mutta Nefi oli liian arka ja hän pelkäsi henkensä puolesta. Hän käveli hiljaa kiusaajien ohitse, ja tytölle huudeltiin ilkeitä lauseita. Ne satuttivat häntä jälleen. Kotitalo näkyikin jo, ja Nefi kiiruhti nopeasti ovesta sisään lämpimään huoneeseensa. Tyttö heitti takkinsa lattialle ja huokaisi syvään. Hän kaatui väsyneenä pehmeälle sängylleen. Aurinko laski taas sen saman mäen taakse, josta se aina aamulla nousee. Alakerrasta kuului kutsuva lempeä ääni. Nefin äiti kutsui tätä iltapalalle. Tyttö rakasti äitinsä tekemiä lämpimiä voileipiä. Hän juoksenteli hyräillen portaat alas ja meni istumaan pöydän ääreen. Arka Nefi otti varovasti yhden leivän lautaselleen, ja haukkasi palan. Hänen äitinsä ja isänsä tuijottivat tyttöä onnellisena ja kääntyivät katsomaan ikkunasta ulos. Nefi söi leipänsä ja nousi pöydästä. - Kiitos iltapalasta! Minä menen nukkumaan. Tyttö sanoi kohteliaasti ja hävisi portaikkoon. - Hyvä on kultaseni. Hyvää yötä. Hänen äitinsä huusi vastaukseksi, iloinen ilme kasvoilla. Hän korjasi likaiset astiat pois ja laittoi ne tiskialtaaseen. - Nefi on ollut oudon hiljainen jo muutaman päivän. Äiti huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. * Yläkerrassa tyttö istui tuoliinsa, joka oli ikkunan vieressä. Samassa hän kuuli ulkoa rahinaa. Hän nousi katsomaan mistä ääni tuli. Ikkunan alla seisoi sama oranssivalkoinen kissa, ja se heilutti jälleen häntäänsä. Nefi avasi ruutuikkunansa ja kutsui otusta luokseen. Kissa hyppäsi epäröimättä tytön ikkunalaudalle. Se ei pelännyt enää häntä. Pieni tuulenvire leyhytti Nefin hiuksia. Kissa oli piiloutunut huomaamatta tytön sängyn alle, ja pysytteli hiljaa paikoillaan. Nefin korviin kuitenkin kantautui pientä pehmeää puhetta hänen selkänsä takaa. Tyttö pelästyi hieman ja nojautui tyhjää seinää vasten. Hän tunsi sydämensä jyskyttävän kovemmin kuin koskaan ennen. Nefi käänsi pienen päänsä kohti ääntä ja tunsi itsensä hämmentyneeksi. * Nuori vaaleahiuksinen poika nojasi tytön sängynpäätyä vasten, ja hänen kasvoilleen ilmestyi tyhjästä suloinen hymy, joka sai Nefin nauramaan. - Olen Firiu. Hauska tutustua. Poika esittäytyi ja kumarsi tytölle. Hän puolestaan niiasti pojalle, mutta ei päästänyt ääntäkään. - Mitä sinä täällä teet? Nefi lähestyi Firiuta ja hieroi kädellään leukaansa. - Olet mielenkiintoinen tyttö. Joten haluan näyttää sinulle jotain. Poika kertoi suloinen virne kasvoilla. - En voi lähteä. Minä en saa poistua kodista illalla. Äidin mielestä se on vaarallista. Nefi istuutui sängylleen, katse kohdistettuna maahan. - Lupaan ettei sinulle tapahdu mitään. Tule mukaani. Firiu pyysi ja räpytti silmiään. - Hyvä on. Minä tulen. Poika meni ikkunalaudalle ja hyppäsi alas nurmikolle. - Mitä sinä teet? Emmekö voisi käyttää ulko-ovea? Nefi kurottautui ikkunalle ja painoi kätensä ikkunalaudalle. - Et kai halua herättää muita, käyttämällä ulko-ovea? Tyttö oli hetken hiljaa ja kuunteli hiljaisuutta. - Enpä kai sitten. Hän myönsi ja laskeutui polvilleen puiselle ikkunalaudalle. * Nefi tarkkaili ympäristöä hetken ja huomasi taivaalla muutaman tähden. - Hyppää! Otan sinut vastaan. Poika huudahti ja odotti tyttöä. Nefi hyppäsi kädet edellä maahan. Firiu otti hänet voimakkailla käsillään vastaan. Tytön valkoiset kengät kastuivat kosteassa nurmessa. Oli liian pimeää Nefin silmille, eikä hän nähnyt eteensä. He kävelivät kapeaa polkua pitkin, kohti tiheämpää metsää. Ruoho rahisi molempien jalkojen alla. Ontto vanha puu oli kaatunut heidän tielleen. Firiu aisti sen ja hypähti puun yli. Nefi juoksi pojan perään kiireesti. Hän ei ehtinyt huomata puuta, joten kaatui maahan ja suoraan likaiseen lammikkoon. Firiu ei ehtinyt varoittaa tyttöä ajoissa, mutta auttoi silti hänet ylös. Tytön vaatteet olivat mutaiset ja kengät likaiset. Nefi pyyhki mutaa kasvoistaan ja kurtisti kulmiaan. Poika yritti pitää naurunsa sisällään, mutta edes hän ei pystynyt siihen, koska Nefi näytti huvittavalta. Tyttö ravisteli loput liat hänen vaatteistaan. - Tämä oli sinun ideasi! Sinä toit meidät tänne! Nefi nyrpisti nenäänsä mulkoillen poikaa. - Syytätkö sinä minua, kun likasit vaatteesi? Firiu tokaisi kädet nyrkissä. Hän ärisi ja odotti tytön vastaavan. Mutta Nefi ei sanonut mitään, vaan tunsi itsensä nolostuneeksi, kun syytti poikaa asiasta. He jatkoivat silti matkaansa ääneti. * Nefi kulki Firiun takana, pää maahan kallistettuna. Hänen vaatteensa olivat kuivuneet ja mutakin oli vihdoinkin lähtenyt pois, koska hän oli koko matkan pyyhkinyt vaatteitaan puhtaammiksi. Tytön jalkoja särki ja häntä myös väsytti. Poika pysähtyi äkkiä ja kääntyi Nefiin päin. - Nefi, olen pahoillani, kun huusin sinulle. En tarkoittanut sitä. Firiu kertoi punastuneena ja kaivoi kengänkärjellään maata. - Älä ole pahoillasi. Tein minäkin väärin, kun syytin sinua kaikesta tapahtuneesta. Se oli väärin. Tyttö vastasi hiljaa ja astui lähemmäs poikaa, ja jatkoi: - Onko vielä pitkä matka? Minua väsyttää jo ja jalkojani särkee. En jaksa kohta enää kävellä. - Minä voin kantaa sinua! Jos et jaksa itse kävellä. Firiu kertoi ruskeat silmät loistaen. Samassa hän olikin kaapannut Nefin syliinsä ja jatkoi kevyesti matkaa. Poika vilkuili välillä tytön iloisia silmiä, jotka hohtivat pimeässä. Nefi oli nukahtamaisillaan, ja lopulta vaipuikin uneen. * He lähestyivät kokoajan päämääräänsä. Poika ylitti tyttö sylissään syvän ojan, jossa virtasi hiljainen puro. Luolansuu paljastui, kun Firiu huitaisi kädellään tuuhean pensaan tieltään. Ulkoapäin se näytti karmivalta, mutta sen sisällä kaikki oli kaunista. Kauniimpaa asiaa saa hakea, mutta tuskin sellaista ikinä löytyisi. Poika ravisteli Nefin hereille. Tyttö aukaisi silmänsä ja hieroi unihiekat silmistään. - Missä me olemme? Hän kysyi ja katseli ympärillään olevia puita. - Olemme paikassa, jonka halusin näyttää sinulle. Firiu kertoi hymyillen ja laski tytön maahan. Hän oli hieman hämillään kaikesta, muttei viitsinyt sanoa sitä ääneen. - Tule, mennään käymään luolassa! Poika tarrasi Nefin kädestä kiinni ja veti hänet lähelleen. - Mitä? Menisimmekö tuonne pimeään? Tyttö kysyi hieman peloissaan. Hänen teki mieli perääntyä, mutta niin hän ei tehnyt. Hän kohdisti katseensa pojan silmiin ja jähmettyi paikalleen. - Mikä hätänä? Firiu kysyi ja räpytti silmiään. - Näetkö tuon mustan varjon luolansuulla? Nefi perääntyi ja oli jo valmis juoksemaan huutaen. Äkkiä kuitenkin pikkulintu hyppeli luolalta metsään, eikä katsonut taakseen. Tytön sydän rauhoittui ja asteli jälleen lähemmäs poikaa. - Mikä minua vaivaa? En ole ennen ollut näin hermona ja peloissani. Nefi ajatteli ja raapi otsaansa. - Taidat pelätä tätä paikkaa enemmän, kuin luulin. Firiu sanoi ujosti toinen käsi selän takana piilossa. - En minä pelkää! Minä… Olen vain hieman hermona. Nefi kertoi äkäisesti. - Haluatko nähdä mitä luolan sisältä löytyy? Poika kysyi pikaisesti ja oli jo matkalla luolaan, johon tyttö ihastuisi. - Tietysti tahdon! Äläkä luulekaan, että minä pelkäisin. Nefi juoksi Firiun edelle ja törmäsi heti harmaaseen kiviseinään, joka tuntui tytön poskella kylmältä. Hän hieroi kasvojaan kaksin käsin, saadakseen ihon lämpenemään nopeammin. - Ole varovainen. Emme ole tulleet vielä valoisalle puolelle. Poika naurahti ja ohjasi tyttöä eteenpäin, koska tunsi reitin kuin omat taskunsa. * Nefi yritti tottua pimeyteen, mutta turhaan. Hän ei nähnyt yhtään mitään. Tyttö ei edes nähnyt poikaa, ja siksi astui tämän varpaillekin vahingossa. - Älä tule niin lähellä! Tuo sattui. Firiu tokaisi tiukasti ja päästi naukaisun yhtäkkiä suustaan. Hän oli niin kiintynyt aitoon hahmoonsa, että ääntelikin sen mukaan joskus. Se oli hänestä noloa, kun hän mietti asiaa tarkemmin. Ihminen, joka naukui. Lause sai hänet nauramaan kimeällä äänen sävyllä. Firiu pysähtyi äkkiä, sanomatta sanaakaan. Nefi jatkoi matkaansa seuraten poikaa, mutta törmäsikin Firiuun, joka seisoi paikallaan hiukset sähköisinä. - Miksi pysähdyit? Tyttö kysyi ja huomasi edessään valoa. - Kuuletko tuon hiljaisen musiikin? Poika osoitti sormellaan kirkasta valoa. Musiikki ei ollut erityisen kaunista, mutta jokin siinä viehätti. - Kyllä. Minä kuulen sen. Nefi kulki valoa kohti ja huomasi seisovansa huoneessa, joka kimalteli upeasti. * Tuhannet timantit hohtivat luolan seinillä. Joka puolella pientä huonetta lepäsi erivärisiä kirkkaita timantteja. Kaikissa oli terävät kulmat, ja ne toivat lämpöä luolaan. - Täällä on niin kaunista, Firiu. En ole ennen nähnyt mitään vastaavaa. Nefi pyöri ympäri huonetta ja kosketteli kaikkia timantteja kämmenellään. Luolan yhdessä nurkassa makasi yksinäinen suuri rubiini. Firiu kumartui poimimaan sen ja hämmästyksekseen hän huomasi, että timantti muistutti sydämen muotoa. Hän polvistui maahan ja työnsi esiin terävät kissankynnet. Poika viilsi kynnellään tytön nimen rubiiniin ja kiillotti sen pinnan takkinsa hihalla. Nefi liukui vikkelästi Firiun taakse ja laski kätensä tämän olkapäälle. - Mitä sinä teet? Hän kysyi ja kurkisteli pojan olan yli. Firiu nousi maasta ja tarttui Nefin käteen. Hän kumartui suutelemaan tätä varovasti ja ojensi tälle rubiinin. - Tässä. Annan tämän timantin sinulle. Poika kuiskasi Nefille ja vetäytyi kauemmas. - Kiitos. Tämä on hyvin kaunis. Tyttö kertoi vaisusti. - Muttei yhtä kaunis kuin sinä. Poika vastasi ujostellen, mutta hymy huulilla. - Minun… Täytyy lähteä kotiin. On jo kovin myöhä. Nefi kertoi ja laittoi rubiinin taskuunsa. - Minä voin viedä sinut takaisin. Ulkona on niin pimeää, että sinne voi eksyä. Firiu nyökkäsi lempeästi tytölle. - Uskon pääseväni kotiin yksinkin. Nefi vastasi päätään pyörittäen, ja suuntasi takaisin ulos. * Poika oli oikeassa. Ulkona oli liiankin pimeää, että sinne voi hukata itsensä täysin. Hän asteli lyhyillä askelilla takaisin polulle, josta he olivat tulleet. Vihaiset linnut ääntelivät, kuin kiljuen. Huomaamattomalla polulla oli epämiellyttävä kävellä. Tummat hyökkäävännäköiset varjot tulivat aina jostain esiin, ja juuri niitä Nefi pelkäsi. Tuuli ulvoi raivokkaasti metsässä, eikä tytön kotitaloa näkynyt vielä. Joka puolelta kuului rahinaa ja outoja ääniä. Hän alkoi pelottaa entistä enemmän, kunnes näki pienillä silmillään puunrungon makaavan maassa kuolleennäköisenä. Nefi ryömi täristen rungon sisään ja käpertyi kokoon. Illan hämärtyessä hän pelkäsi vain enemmän. Tytöllä oli nälkä, kylmä ja koti-ikävä. Kaiken lisäksi hän oli eksyksissä synkässä metsässä, jossa oli kostea ilma ja kummallisia varjoja näkyi kaikkialla mihin hän katsoi. Nefi ummisti silmiään ja antoi kauniiden ajatusten vallata mielen. * Äkkiä hän olikin jo nukahtanut onton puunrungon sisälle. Unessa hän näki vihreitä niittyjä ja kukkia, jotka muodostivat pyöreitä ja neliskanttisia kuvioita. Joka puolella tuoksua raikkaalta ja niityn toiselta puolelta kuului veden solinaa. Pian hänen täydellinen unensa päättyi, kuin seinään. Salama oli iskenyt maahan ja sadekin yllätti Nefin. Rankka vesisade loi pieniä ja suuria lammikoita. Tuuli ulvoi raskaasti ja hopeiset salamat aiheuttivat tulipalon metsään. * Liekit ympäröivät pelokkaan Nefin. Hän huusi kaikin voimin Firiuta luokseen, mutta kukaan ei tullut auttamaan. Hän oli yksin liekkien ympäröimässä metsässä, jossa eläimet erisuuntiin kauhun vallassa. Oksat ja ruoho rätisivät tulen keskellä. Nefi ei päässyt pois, vaikka hän juoksi mihin suuntaan tahansa. Sade rummutti maata pisaroillaan. Yhtäkkiä hän ei enää nähnytkään mitään. Nefi näki maailman täysin harmaana ja äkkiä olikin jo polvistunut maahan, iskien päänsä kiveen. Tyttö oli saanut mustelmia käsivarsiinsa ja jalkoihin. Punainen tulipalo oli sammunut ja pyöreä aamuaurinko oli juuri nousemassa taivaalle. Nefin kotona hänen vanhempansa etsivät häntä kaikkialta. Heli, tytön äiti ryntäsi huojuvilla askelilla ulko-ovesta ulos. Hän kohotti kädet huulilleen ja huusi tytärtään luokseen. Ketään ei kuitenkaan ilmestynyt paikalle. Firiu kulki kissahahmossaan karheaa hiekkatietä pitkin kohti lammelle. Hän kuunteli kuinka Heli kutsui Nefiä takaisin. Poika heilautti suippoja korviaan ja lähti juoksemaan takaisin luolalle. * Firiu saapui metsään ja alkoi muuttaa muotoaan takaisin ihmiseksi. Hän meni rymisten pensaiden ja korkean ruohikon läpi. Poika huomasi suurilla silmillään tumman hahmon istuvan puuta vasten. Hän lähestyi varovasti tätä, hiljaa hengittäen. Poika tunnisti hahmon Nefiksi ja kiiruhti tämän luokse. - Nefi! Oletko kunnossa? Hän kysyi hätääntyneenä ja painautui lähemmäs tyttöä. Firiu tarkkaili tyttöä tarkemmin ja tajusi, että tämä oli satuttanut itsensä pahasti. Nefin ääni oli käheä ja toinen käsi oli veressä, syvän haavan vuoksi. Hänen kasvonsa olivat mustelmien peitossa ja silmät kyynelien vallassa. - Firiu… Minä odotin sinua eilen. Kutsuin sinua huutaen luokseni, mutta sinä et tullut! Et tullut auttamaan minua, vaikka olisin voinut kuolla! Nefi ärisi posket punaisina. - Mutta nyt minä olen tässä. Tulin kuitenkin takaisin. Poika puristi tytön kättä ja laskeutui maahan. - Kuitenkin sinä lähdet taas pois. Nefi pyyhki paitansa hihaan kyyneleensä ja tuijotti likaisia, matalia kenkiään. - En minä aio lähteä yhtään mihinkään. Ellet sinä halua minun poistuvan. Firiu hieroi hiuksiaan ja kaivoi sormellaan maata, jossa istui. - Ei! En minä halua sinun lähtevän! Haluan pysyä kanssasi ikuisesti. Tyttö säpsähti ja loikkasi ylös. - Tule, minä vien sinut kotiin. Firiu pörrötti hiuksensa ja sitten he lähtivät matkaan. Nefistä tuntui, kuin he olisivat kävelleet vasta pienen hetken, koska kaksiko seisoi jo tutun tien vieressä. Tytön valkea kotitalo sijaitsi tämän tien toisella puolella. Nefi oli juuri ylittämättä tietä, kunnes poika pyöräytti hänet takaisin. - Nefi, minun on pitänyt kertoa tämä sinulle aikaisemmin, mutta en ole uskaltanut. Mutta minun täytyy kertoa. Minä… Rakastan sinua! Firiu sai sanotuksi ja hän huokaisi syvään helpotukseksi. Lopuksi hän hymyili ja päästi tytön menemään. - Minäkin sinua Firiu! Nefi syöksyi halaamaan poikaa. Vihdoin hän lähti kulkemaan kohtiaan kohti, katsoen vain eteenpäin. Firiu oli juuri hävinnyt risteykseen. Tyttö näki kenkiensä nauhojen olevan auki ja hän kumartui solmimaan niitä. Tien vasemmalta puolelta kaahasi musta auto, joka ei näyttänyt jarruttavan lainkaan. Se herätti Nefin huomion, mutta liian myöhään. Auto törmäsi tyttöön voimakkaasti, ja se jatkoi vain matkaansa eteenpäin. Firiu kuuli kaikuvan rytinän. Hän juoksi takaisin tielle ja huomasi Nefin makaavan maassa elottomana. Poika yritti herätellä tyttöä hereille. Vielä hetkeksi tämä avasi silmänsä ja kuiskasi: - Hyvästi… Firiu. Hänen molemmat vanhempansa ryntäsivät ulos kauhuissaan. Kun he löysivät tyttärensä kuolleena maasta, he purskahtivat täydelliseen itkuun. Firiu oli täysin murtunut ja itki lakkaamatta. - Ei! Ei!! Nefi! Et saa jättää minua! Tyttö ei kuitenkaan enää vastannut vaan lojui pojan sylissä liikkumatta. Firiu huusi kohti taivasta, eikä osannut lopettaa. Nefi oli nyt poissa ikuisesti, ja siitä poika ei osannut syyttää muita kuin itseään, vaikka se ei ollutkaan hänen syytään. Silti hän ei pystynyt antamaan itselleen anteeksi, koska luuli, että kaikki johtui siitä, ettei hän osannut suojella Nefiä koskaan oikein.