Makasin hämärässä huoneessani vanhalla sängylläni, kuunnellen kellon raskasta tikitystä. Samaan aikaan tiirailin vaaleansinisillä silmilläni yksinkertaisia julisteitani, jotka olin kiinnittänyt huoneeni seinille. Tuijotin kirjahyllyni päällä olevaa nukkea murhaavaisesti. Se mulkoili minua mustilla, suurilla silmillään. Nukke oli risainen ja vanha. Sen vartaloa oli korjailtu ahkerasti, ehkäpä tämän takia nukke näytti pelottavalta. Minun nimeni on Katherine Barry, mutta yleensä minua kutsutaan Kitiksi. Olen 254- vuotta vanha, ja silti näytän viisitoistavuotiaalta. Minulla on myös suuri salaisuus, jota en ole eläessäni kertonut kenellekään. Nyt kuitenkin päätin kertoa sen. Minä olen vampyyri, joka elää kaunista ja kuolematonta elämää. En ikävöinyt lainkaan ihmiselämääni. Inhosin sitä aikaa. Ymmärsin, etten kuulunut siihen maailmaan. Vampyyrielämä oli juuri kuin minulle tehty. Vaikka olin toivonutkin paljon monipuolisempaa ruokavaliota, mutta en antanut sen häiritä itseäni. Sulauduin hyvin tavallisten ihmisten joukkoon, nauraen heille, etteivät he voisi elää ikuisesti, niin kuin minä. Paikka, jossa asuin ei ollut suuri. Siellä oli metsää kaikkialla. Minne tahansa katsoinkaan, näin vain metsän, jossa kasvoi korkeita ja lahoja puita. Elelin asunnossa, jonka alapuolella oli pikkuinen kellari. Se oli täynnä pyöreitä pulloja, ja niiden sisältö miellytti minua suunnattomasti. Kaikki olivat täynnä verta, jota olin kerännyt, kun hankin itselleni ravintoa, joko ihmisistä tai eläimistä. Se saattoi ällöttää muita, mutta minä pidin siitä, muiden mielipiteistä huolimatta. Minulla oli yksinäinen ja onnellinen elämä, enkä valittanut lainkaan. Olin päässyt eroon kaikesta, joka sai minut hulluksi. Tämän paikan ihmiset olivat sairaita. Heidän silmänsä olivat kierot ja he kävelivät oudosti. Kuin madellen maata pitkin. Joskus he saivat eleillään minut nauramaan. Rakastin auringonlaskua. Se värjäsi taivaan niin kauniin väriseksi. Kun oli pieni, kuvittelin, että voisin joskus nousta pehmeän pilven päälle, ja leijailla sillä katsomaan auringonlaskua tarkemmin. Mutta vuosien kuluessa tajusin, ettei tämä lapsuuden unelmani voisi tapahtua koskaan oikeassa elämässä. Minä kadehdin usein ihmisten kauneutta. Minuahan ei voinut enää kutsua ihmiseksi. Olinhan muuttunut verenhimoiseksi hirviöksi. Murhasin ihmisiä vain heidän kauneutensa vuoksi. Halusin pitää heidät luonani. Piilotin muutamia ruumiita sänkyni peiton alle ja nukuin niiden vieressä koko yön rauhallisesti. Se toi minulle hyvin levollisen olon. Minulla oli myös paljon kysymyksiä joihin olisin halunnut tietää vastauksen, kun olin vielä suloinen, pieni ihmislapsi. Mutta ei minulle kerrottu totuutta kysymyksiini. Se oli turhauttavaa. Olisin vain halunnut tietää maailmasta enemmän. Ehkä vanhempani eivät halunneet minun tietävän mistään mitään. Jos he halusivat vain suojella minua kaikelta, mutta eihän omaa lasta pidetä turvassa näin. Aloin huomata, että en merkannut heille mitään, joten kerroin vanhemmilleni suoraan mitä ajattelin: - Olen teille vain ilmaa. Ette välitä minusta lainkaan, joten miksi jäisin enää päiväksikään tänne? Olen saanut tarpeekseni teistä molemmista! Vanhempani katsoivat minua huolestuneennäköisinä. Molemmille vierähti kyynel poskelle, mutta minä pysyin päätöksessäni: Aioin poistua heidän elämästään lopullisesti. Eihän minulla ollut mitään syytä jäädä siihen taloon. Muutuin hetkessä aivan eriksi ihmiseksi. Se oli minulle uusi tunne. Olin niin vihainen, enkä tiennyt miten olisin pystynyt hillitsemään itseni. Koko kehoni tärisi ja seisoin paikallani, tuijottaen vanhempiani suurilla silmilläni. Kiskaisin kaapin oven auki ja otin käteeni aseen. Pienen, mutta tappavan sellaisen. Tähtäsin aseella isääni ja pian sen jälkeen äitiäni. He jähmettyivät kauhusta ja yrittivät rauhoitella minua. Päästin suustani kimeän kauhun kirkaisun, ja samassa olinkin painanut liipaisinta. Pudotin aseen maahan. Olin tappanut omat vanhempani. En aluksi ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Kunnes asia vihdoinkin valkeni minulle. Juoksin huoneeseeni ja heitin muutamia tavaroita laukkuuni. Olin paniikissa. Polveni tutisivat ja minun teki mieli vain kiiruhtaa kauas pois. Istuuduin sängylleni ja painoin käteni poskilleni. Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Juosta vain ovesta ulos ja pysyä poissa? Tekisinkö silloin oikein. Kyllä. Sanoin itselleni hiljaa. En halunnut joutua tästä vaikeuksiin, vaikka tiesin varsin hyvin, että kaikki tulisivat tietämään julman tekoni. Mutta nyt minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Nappasin laukkuni ja lähdin hiipien takaisin alakertaan. En pystynyt katsomaan huoneeseen, jossa vanhempani makasivat kuolleena, luoti sydämessä. Seisoin äkkiä talomme ulko-ovella. Väänsin kahvasta ja astuin päivänvaloon. Kaikki tuijottivat minua huomiota herättävillä silmillään. Se oli minusta pelottavaa. Tiesivätkö he jo tekoni? Ehkä, mutta en halunnut uskoa siihen. Ylitin suojatien varovasti. En tiennyt minne tie olisi vienyt minut, mutta päätin kokeilla onneani. Kunnes aivan yllättäen olinkin saapunut korkean rakennuksen upeaan pihaan. Joku tarttui minua kädestä ja ohjasi minua eteenpäin. En tiennyt minne minua oikein vietiin. Huomasin rakennuksen seinällä kyltin, josta tiesin, että onneni oli kääntynyt minua vastaan. Minua vietiin kuulusteluun poliisiasemalle. Yritin riuhtoa itseni vapaaksi kaikilla voimillani mitä minulla oli jäljellä. Koitin kovasti päästä pakoon, mutta en onnistunut. Outo mies talutti minut pimeään kylmään huoneeseen. Muutama auringonsäde paistoi olemattomasta ruutuikkunasta. Istuin puiseen tuoliin. Nojasin pöytää vasten ja odotin jonkun puhuvan minulle. * Minua vastapäätä istui hoikka mies. Hän oli vakava ja hänen katseensa oli vangitseva. - Tiedämme mitä sinä olet tehnyt. Mies sanoi hyvin matalalla äänensävyllään. - En ole tehnyt mitään. Vastasin tyynesti ja tuijotin lattiaa. - Saisinko kunnian valaista sinulle hieman mitä minä tarkoitan? Hän kysyi ja nousi jaloilleen. - Olkaa hyvä. Kerroin rauhallisena hieroen silmiäni. - Murhasit vanhempasi, ja yritit paeta asiaa. - Se oli tehtäväni. En olisi jaksanut enää heitä päivääkään. Kerroin miehelle, joka lähestyi minua virnuillen. - Olette hyvin erikoinen henkilö Katherine Barry. Tämä kertoi ja hymyili leveästi ja jatkoi: - Tutkin hieman teidän menneisyyttänne. Ja löysinkin sattumalta hyvin mielenkiintoisen asian. Väitätte olevanne vampyyri. Mies nauroi makeasti ja joutui ottamaan seinästä tukea. Nousin tuolistani ja laskin käteni hänen olkapäälleen. - Ettekö usko sitä? Kysyin ystävällinen ilme kasvoillani. - En tietenkään! Mies vastasi tiukasti ja työnsi minut kauemmas. Lähestyin häntä uudelleen ja tartuin hänen kaulaansa. Valkeat veitsenterävät hampaani työntyivät ikenistäni. Kallistin päätäni ja upotin torahampaani miehen lihaan. Hänen verensä maistui makealta. Nuolaisin huuliani ja peräännyin. Mies lyyhistyi maahan ja kohotti kätensä minua kohti. - Sinä… Sinähän olet.. Hän sai sanotuksi ja kaatui maahan. - Vampyyri. Vastasin ja naurahdin. Huitaisin hiuksiani ja pyörähdin takaisin ovelle. Kävelin lyhyillä askelilla kohti tuntematonta. Otin laukkuni lattialta ja hävisin rautaoven ulkopuolelle.