Tummansinisellä taivaalla kimmelsivät kirkkaat tähdet, kuin minua olisi tarkkaillut tuhannet silmäparit. Täällä oli joulukuinen myrsky sulkenut taivaan valkeaan lumeen. Tähdet katosivat näkyvistäni. En tiennyt minne olin matkalla, kotiin en kuitenkaan halunnut. Ei siellä kukaan kaivannut minua, uskoakseni. Oven avatessani aina, ei tuulen virekään kietoutunut ympärilleni eikä edes lämmittänyt. Vain kolkko talo vailla elämää. Kuljeskelin tyhjiä katuja enkä nähnyt sieluakaan. Ainoa valonpilke näkyi tulevan eräästä talosta, jossa asui vanha mummeli, joka kiikkui keinutuolissa kutoen sukkaa. Minulla oli päälläni sininen takki, selässä luki jotain suttuista kirjoitusta, leveähköt farkut, joissa oli polven kohdalla paikkaus, matalat tennarit ja pipo, se lämmitti korviani mukavasti. Teitä tuskin kiinnostaa, mutta nimeni on Seth Dawson. Asun pikkuisessa kylässä Pohjois- Amerikassa. Minulla oli pikkuveli Jay, mutta hän kuoli 6- vuotta sitten. Hukkui, poliisi epäili murhaa. Äiti ja isä eivät ole vieläkään päässeet asian ylitse, alkoholi on ollut tähän mennessä murheeseen ainoa lääke. * * * Jossakin ulvoivat sudet, kuu loistaa taivaalla. Saatoin kuulla niiden pehmeiden tassujen äänen. Ne olivat kaukana minusta, kuitenkin niin lähellä. Ulvoivat kuutamolla, kulmahampaat loistaen. Keltaiset silmät kiiluvat, kuola valuu suupielistä, jättäen lumeen pienen jäljen. Ne jatkavat matkaansa, seuraten saalista jonka ovat haistaneet. Kuka tai mikä mahtaa olla tuo saalis? Sitä ei tiedä kukaan, mutta yksi asia on varma, tämä sinullekin tuntematon joku ei tule selviämään. Sudet upottavat hampaansa kohteeseensa, repivät nahkaa irti ja sisältä voi paljastua sykkivä sydän. Jatkoin kävelemistä. Ajatusmaailmani oli villi, omalla tavallansa vapautunut ja ihmeellinen. Joskus itsekin jouduin miettimään, mistä nämä kaikki ajatukseni pulppuavat. Olin kävellyt jo parisen kilometriä ja pysähtyminen tuntui vaikealta, ihan kuin joku pakottaisi minut jatkamaan. Ehkä minua johdatettiin jonnekin mukavaan paikkaan, jonne pikkuveljeni sielu olisi voinut mennä. Värikkääseen paratiisiin, jossa kukat kasvoivat metrin korkuisiksi, taivaalta satelisi karamelleja ja näkisin 10- vuotiaan veljeni leikkivän onnellisena. Sitä hän on varmasti tällä hetkellä. Onnellinen ja vapautunut. * * * Minäkin olin oikeasti mukava ihminen. Ystävällinen, kohtelias, villi kuten sanoinkin jo monta kertaa, mutta mitään näistä ei huomattu minusta ulkoapäin. Sisimmässäni tiesin olevani reipas 16- vuotias poika täynnä elämää, mutta elämäni oli menossa huonompaan suuntaan alkoholisoituneiden vanhempien vuoksi. Mieleni teki juosta ja nauraa, olla iloinen jälleen, mutta minut oli sidottu tiukasti tähän ahdistavaan elämään, joten todellinen luonteenikin oli haihtumassa pois. Sieluni oli haavoittunut pahasti veljeni kuoleman jälkeen. Muistin miten isäni hymyili leveästi, kun Jayn kuolema ilmoitettiin. Miten hän saattoi luoda sellaisen virneen kasvoilleen juuri sinä hetkenä? Kun taas äitini itki olohuoneen sohvalla, syyttäen itseään tapahtuneesta. Yritin lohduttaa häntä. Halasin tätä tiukasti, itkin itsekin. Äitini torjui halauksen kylmästi ja huusi minulle, lopuksi heitti minut ulos. Näin ikkunasta kuinka hän avasi jälleen uuden viinapullon, joi sitä inhottavaa litkua ja isä löi häntä taas. Pelkkä katsominen satutti minua, joten pakenin paikalta. * * *
Minulla ei ollut paikkaa minne mennä. Olin yksin puolikuun alla, jota peittivät repeytyneet pilvet. Lumi satoi hiljalleen maahan ja maalasi vaatteitani valkoisiksi. Varpaitani paleli, sormeni olivat muuttuneet sinisiksi. Äkkiä tunsin jotain kasvoillani. Siro käsi painautui poskeani vasten ja joku tai jokin kuiskasi korvaani hiljaisia sanoja. Tunnistin hahmon heti. - Jay… Oletkin siinä. Luulin sinun kadonneen kokonaan. Kuiskasin ja pitelin kiinni näkymättömästä kädestä, joka tuntui niin kylmältä. Hän katosi. Jay oli jälleen poissa, enkä ehtinyt kertoa hänelle kuinka paljon kaipasin häntä luokseni. Olin saapunut puiselle sillalle, jonka alla virtasi kesäisin pieni puro, nyt se oli jäätynyt. Jää kimmelsi kauniisti, kuin yrittäisi tahallaan sokaista minut loisteellaan. Nojauduin kapeaa kaidetta vasten ja odotin. Mitä odotin? En tiennyt, enkä välttämättä olisi tahtonut tietääkään. Minusta vain tuntui, kuin pitäisi odottaa jotain. - Odottaa… Mitä odottaminen tarkoittaa? Katseeni kohtasi jotain. Tuijotin vain suoraan alas jäähän, joka kätki alleen jotain sangen outoa. Minulle alkoi hahmottua mikä oli tämä kummallinen asia jonka olin kohdannut. Jään alta paljastui ammollaan olevat silmät, sulkeutunut suu ja jäätyneet sormet. Pää oli kallistunut taakse päin, kuin huutaisi vieläkin. Hänen kätensä olivat vieläkin puolustusasennossa. Suupielissä oli kovettunutta verta. En tuntenut henkilöä, mutta hän näytti kovin ystävälliseltä. Minun täytyi jättää nuo rauhalliset kasvot taakseni, en enää kestänyt katsoa niitä. Huokaisin ja annoin typerien kyynelieni valua poskeani pitkin kohti maata. Olin ainakin yhdestä asiasta iloinen. Kohtasin pikkuveljeni vihdoinkin, se tuntui jotenkin oudolta. Kuin olisin nähnyt unta. * * *
Ystävätkin olivat loitonneet minusta, eivät enää kysyneet kuulumisiani tai hymyilleet minulle. Koulu alkoi mennä huonompaan suuntaan, en enää jaksanut istua puisessa penkissäni ja lukea koulukirjojani. Kynän piteleminenkin tuntui raskaalta, olinko oikeasti niin masentunut? Minunhan piti olla reipas nuori mies, mikä minua oikein vaivasi? Elämän täytyi jatkua, tapahtui mitä tahansa. Ilmeisesti pikkuveljeni kuolema oli minulle liian raskas asia, en pystynyt hyväksymään sitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän oli minun paras ystäväni ja sellainen ihminen, jolle pystyin kertomaan synkimmätkin salaisuuteni. Huuleni alkoivat vääntyä jälleen alaspäin, itku oli lähellä. Jayn kasvot kummittelivat mielessäni koko ajan, ne eivät jättäneet minua rauhaan. Silmien sulkeminenkin sai hänet palaamaan, vaikka olin yrittänyt niin kovasti kertoa itselleni, että Jay on poissa eikä palaa enää takaisin hauta-arkustaan. Jayn henki on ottanut järkeni ja sydämeni haltuunsa, enkä saa kumpaakaan enää takaisin. Miksi kaiken täytyi tapahtua niin äkkiä? Kuka vei hänet luotani? Mihinkään kysymykseeni en saanut koskaan vastausta, se tuntui väärältä. * * *
Kesäkuun puolivälissä, hän oli kaatunut pää edellä veteen, maaten hiekassa, tuskin jaksoi hengittää. Yritin saada hänet virkoamaan, en onnistunut. Tietysti olin hätääntynyt ja sairas huolesta. Kiskoin hänet ylös vedestä ja raahasin nurmelle makaamaan. Vielä kerran yritin kaikin voimin saada hänet takaisin elävienkirjoihin. Kyyneleet silmissä näin kuinka Jay oli luovuttamaisillaan, valmis lähtemään. Voi, kunpa olisin pystynyt parempaan! Tunsin syyllisyyttä, kun Jay makasi sylissäni valkoisin kasvoin. Puristin hänen kättään ja odotin. Rukoilin, ettei kaikki päättyisi tähän. Sinä päivänä vanha elämäni katkesi. Hänen kätensä alkoi kylmetä ja syke hidastui. Lopulta hänen hengityksensä lakkasi, vasen käsi putosi sylistäni. Siinä hän nyt makasi kuolleena, tuuli ulvoi sinistä taivasta vasten. Pudotin vielä muutaman kyyneleen hänen kasvoilleen, sitten minut täytti tyhjyyden tunne, hyvin masentava tunne jos tiedätte mitä tarkoitan. * * *
Lopetin veljeni ajattelun, vihdoinkin. Kävelin takaisin jäälle, ohuelle sellaiselle. Jää alkoi sortua allani, mutta minä seisoin paikallani hievahtamatta lainkaan. Vesi alkoi tulvia jalkojeni ympärille. Kenkäni kastuivat, samoin sukkani. Kuului ääni… Olin pudonnut jään läpi, iskenyt pääni terävään kiveen ja vereni valui veden sekaan. Vesi alkoi muuttaa väriään punaiseksi. Elämä minusta alkoi hiipua vähitellen enkä voinut ajatella mitään, en edes vanhempiani, jos he edes olivat sellaisia. Hengitykseni vaikeutui ja huuleni saivat sinisen sävyn. Tähän paikkaan minä sitten jäin, haavoittunut sieluni pääsi vapaaksi kahleistaan ja juoksi pois paikalta huutaen riemusta, joten jäin yksin makaamaan kylmään veteen. Näin elämäni oli kadonnut, mutta eipä se ketään liikuttanut… luulisin. Olin hiljentänyt itseni. Iäksi.