Kello alkoi lyödä, bong, bong, bong… Se soi kaksitoista kertaa. Oli keskiyö ja kuu valaisi hämäriä kujia valollaan. Se oli nyt korkeimmillaan tummalla taivaalla, jossa tähdet loistivat kuin kirkkaimmat timantit. Kirkkaammin kuin aurinko, joka häikäisi aina silmiä, joten siksi käytämmekin aurinkolaseja, mutta nyt en tarvinnut niitä. Tunsin kuinka huuliani poltteli kuumeisesti ja koetin kovasti hillitä itseäni. En halunnut enää surmata ketään! Olin saanut tarpeekseni tällaisesta elämästä. Nousin keinutuolista ja repäisin pienen palan paperia käteeni. Pyyhkäisin veritahrat suupielistäni ja yritin kaikella tavalla olla ajattelematta niitä viattomia ihmisiä, jotka olin nälissäni tappanut. Häpesin itseäni syvästi. Onnekseni en voinut katsoa peiliin ja tuijottaa paholaisen silmiäni, koska minuahan ei nähty peilikuvan kautta. Ei ollut edes varjoa! Tai sielua… Muuttuessani olin kadottanut kaiken. Jopa elämäni, jos minulla oli ollut sellainen. Lapsuuteni vietin runoillen kaiket päivät ja istuen huoneeni nurkassa kun vanhempani riitelivät. Avasin kevyesti erään lipaston laatikon ja otin esiin vanhan kuluneen vihon, jossa oli muutama runo, jotka olin tuhertanut lapsena. Ne kaikki kertoivat pimeydestä ja minusta itsestäni. Puhalsin paksun pölykerroksen ensimmäisen sivun päältä ja aloin lukea itsekseni: Koko elämäni ja sydämeni särkyi. Kaikki vaan niin synkältä tuntuu. Tunnen miten jotain elämästäni puuttuu. Ajatukseni vain menneisyyteen karkaavat. Miten pystyn jatkamaan? Pitääkö kaikki lopettaa…? Kirjoittanut: Andy- 1994 Huokaisin raskaasti ja annoin kyyneleen vieriä poskellani. Tiedän, että kuulostan tässä tarinassani kummalliselta henkilöltä. Ehkä minä kuulun omituisten otusten- kerhoon. Mutta luulen jäsenten heittävän minut ulos kerhosta jos paljastan todellisen minäni. Sinäkin uskot siihen? Hienoa, niin minäkin sata prosenttisesti. Eikä minua haittaisi yhtään, vaikken enää kuuluisi siihen kerhoon, koska mitään sen nimistä kerhoa ei ole olemassakaan. Joten mitä menettäisin jos kertoisin teille? Enpä kai mitään. Uskoakseni. Otetaanko siis ihan alusta? Hyvä on, luulen teidän haluavan aloittaa alusta. Nimeni on siis Andy. Sukunimeni kerron ehkäpä myöhemmin, koska nyt en halua puhua paljon. Olen lukion ensimmäisellä luokalla, 170 cm pitkä oleva vampyyri. Viimeinen sana muka puppua? Valitettavasti se on totisinta totta. Minä en valehtele koskaan! En pidä siitä lainkaan. Huijaan tässäkin asiassa? Kuten sanoin, minä en valehtele, jos haluatte uskoa muuta, suosittelen sitten poistumaan. No niin… Palataanpa asiaan. Kuten jo mainitsin, olen vampyyri, 16- vuotias poika. Olen ollut tämmöinen torahampainen kaveri koko ikäni, enkä oikein muista mitään muuttumisestani. Tiedän vain sen, että siirryin täysin pois entisestä maailmastani ja kadotin kaiken. Tämänkin taisin jo kertoa. Olen yksi maailman vaarallisimmista saalistajista. Rakastan runojen kirjoittamista. Sen avulla voi ilmaista itseään. Mutta nyt, menkäämme siihen aikaan missä olin ennen kuin aloin kertomaan itsestäni. Siis kouluun. Palaamme arkipäiviini. Tuleviin arkipäiviini joista en tiedä vielä mitään. Mutta nyt maanantai päivään: * Opettaja astui luokkaan aina yhtä kiukkuisen näköisenä. Meitä oppilaita nauratti hänen ilmeensä aina. - Avatkaa englannin kirjasta sivu 47! Hän komensi meitä ja totta kai me tottelimme. Ette halua tietää mitä hän tekee tottelemattomille oppilaille! Oikeasti. Avasin kirjani, käännellen sivuja yksi kerrallaan. Opettaja mulkaisi minua siihen malliin, että kohta ei seuraisi mitään hyvää jos en avaisi oikeaa kappaletta nopeasti. Hän kopautti karttakeppiään pöytänsä kulmaan, saadakseen meihin vauhtia. Opettaja oli oikea hirviöiden kuningatar! Uskokaa pois, ette haluaisi olla hänen tunneillaan. Hänenlaisellaan opettajalla oli tietysti kulmikkaat silmälasit, sininen tiukka hame ja kauluspaita. Piirtelin vihkooni kaikenlaisia epämääräisiä kuvioita. Neliöitä ja kolmioita ja kaikkea siltä väliltä. Olin myös luokan hiljaisin, kaikkien mielestä omituinen. Katseeni oli kuulemma epämiellyttävä. Niinhän se on, vampyyrien katsetta kanttaa vältellä. Siihen voi jäädä koukkuun. * * * * Ovet paukahtivat takanani. Joku oli astunut kouluun. Kenties se uusi oppilas? Ohimennen olin kuullut muiden puhuvan uudesta opiskelijasta. Minäkin olin vasta muuttanut tänne. Mahtavaa. Oudon näköinen tyyppi riisui kenkiään eteisessä. Hänellä oli vaaleat, suorat ja pitkät hiukset. Hieman minua lyhyempi ja suloinen rusetti hiuksien seassa. - Tuo hänen täytyy olla… Se uusi oppilas. Mietin hiljaa itsekseni, tietäväisellä ajattelutavalla. Tytön veri tuoksui jo kaukaa. Se toi mieleeni tuoreiden mansikoiden tuoksun, kun ne on vasta kerätty. Nielaisin ja käskin sydämeni lakata pompottamasta niin lujaa. Kaikki kuulisivat ja alkaisivat epäillä jotain. Tytön etuhiukset roikkuivat levollisina hänen otsansa päällä, peittäen silmät kokonaan. Nehän ovat sielun peili. Hänen kädessään oli ryttyinen paperin palanen.
- Lukujärjestys varmaan.. Hän yritti suoristaa sitä varovasti, jottei se menisi aivan palasiksi. Tämä näytti itse niin heiveröiseltä, että minun teki mieli asettaa hänet lasikaappiin turvaan maailman vihollisilta. Mutta sitten taas en olisi halunnut piilottaa hänen kaltaistaan sievää tyttöä miltään. En edes itseltäni. - Miksi edes mietin tuota tyttöä koko ajan? En edes tunne häntä lainkaan. Ajatukseni harhailivat sumuisilla teillään hetkeäkään pysähtymättä. Minun oli saatava tuo omituinen tyttö pois mielestäni, joten jatkoin piirtämistä koulun vihreällä sohvalla. Värisin. En voinut keskittyä mihinkään kunnolla. Vetelin kynälläni viimeiset viivat piirustukseeni ja kirjoitin vasempaan alalaitaan nimeni. - Kellot soivat kolmen minuutin päästä… Viimeinen tunti. Kuten näette, kaikella mahdollisella tavalla koetin saada kauniin, mutta omalla tavallaan oudon tytön päästäni. Aloin pakata laukkuani viimeistä tuntia varten, kunnes törmäsin häneen taas. Hän seisoi aivan nenäni edessä. Tunsin sydämeni hakkaavan ainakin tuhat kertaa sekunnissa. Muutuin kasvoista ensin häpeästä siniseksi ja sitten noloudesta vaaleanpunaiseksi. Hengitykseni muuttui vaikeaksi ja tulin vain entistä nälkäisemmäksi nähdessäni tytön. Olin tietysti PIENESSÄ paniikissa. Vain pienessä, en suuremmassa. Tyttö laski päänsä alas ja rypisti kädessään olevaa samaa valkoista paperia. - Anteeksi kamalasti En olisi saanut tuppautua tällä tavalla tiellesi. EI KUN… Tarkoitan.. Minä… Hän änkytti hermostuneena. Tämän jalat tärisivät pelosta ja kädet. Ei kai hän minua pelännyt? Saatoin vain siinä tilanteessa ajatella parasta. - Ei se mitään! Minäkin olen yhtä syyllinen kuin sinäkin. Selitin mahdollisimman rennon oloisena ja nostin katseeni takaisin tyttöön, joka paljasti minulle pienen hymynsä. Se oli kauneinta mitä olin elämäni aikana koskaan nähnyt. - Miten niin? Yhtä syyllinen kuin minä? Tämä kysyi pikkaisen hämmästyneenä. Totta kai kun minä olin jotakin sanonut. Se oli todella turhauttavaa. En osannut koskaan kertoa asioita SELVÄSTI. - Tarkoitin vain, että minäkin astuin sinunkin eteesi ja sinä minun. Olemme siis molemmat toistemme tiellä, ja joten siis me kumpikin olemme syyllisiä siihen, ettemme pääse kulkemaan. Tyttö kohotti kulmakarvojaan ja yritti päästä ohitseni. Turhaan. Minun tuurillani minäkin väistin aina samaan suuntaan kuin hän. - Tiedätköhän missä on luokka numero 10? Varmasti tiedät, miksi edes kysyin..? Hymyilin hänelle ennen kuin vastasin mitään. Yritin myös näyttää mahdollisimman suloiselta. - Tiedänhän minä, vaikka olenkin ollut tässä koulussa vasta viikon. Eli, luokka 10 on tuolla kulman takana. Kävele tästä eteenpäin noille valkoisille oville ja käänny oikealle. Sieltä löydät luokkasi. Ja tällä kertaa minä opastin häntä ITSE eikä mikään typerä sivullinen ääni tai mikään muukaan. - Kiitos paljon avustasi! oletko sinäkin uusi täällä? - Kyllä. Muutin tänne viime viikon maanantaina. Maiseman vaihto tekee hyvää. Henkäisin. Totesin edellisen lauseen hitaasti kuin olisin tehnyt kuolemaa. - Minun täytyy tästä mennä tunnille… Olen pahasti myöhässä, eikä olisi kiva saada jälki-istunto lappunen käteen ensimmäisenä päivänä. Tyttö katsoi minua kummallisesti, enkä osannut tulkita sitä. - Minunkin pitäisi jo juosta tunnille.. Vastasin hänelle, hivenen nolostuneena. - Toivottavasti tapaamme vielä. Huudahdin vielä hänelle lopuksi. Keskityin tuijottamaan rannekelloani. - NYT TULI KIIRE! Sanoin puoliksi hätääntyneelle itselleni. Tajusin tunnin olevan lopuillaan. - Tästä luokanvalvojani ei tykkää. Juoksin kapeita portaita pitkin yläkertaan. Luokkani näkyi heti viimeisen porrasaskeleen jälkeen. Oven oikeaan reunaan oli kirjoitettu numero 8. * * * * Harpoin pitkillä askelilla kohti ovea. Jotenkin minuun iski harvinainen tunne. Jollain ihmeellisellä tavalla negatiivisen ja positiivisen tunteen sekoitus. Sotkettu sekaisin tehosekoittimella, maustettu suolalla ja sokerilla. Ikkunasta tulviva valo lämmitti aivan liikaa haaleita kasvojani. Minun täytyi siirtyä varjoisempaan paikkaan, tuskin olisin halunnut vaarantaa henkeäni valon takia. Hetken mietittyäni tajusin olevani edelleen poissa tunnilta ja seisoin vieläkin koulun käytävällä. Kopautin nyrkilläni keskelle ovea. Kukaan ei avannut. Koputinko liian hiljaa? Hakkasin ovea molemmilla käsilläni ja potkaisin vielä jalallanikin korkeaan oveen. Kuulin askeleita lopultakin. - No niin, hienoa. Ei täällä kaikki sitten olleetkaan kuuroja, ja minä kun jo toivoin. Joku kiljaisi luokassa. - Opettajalla taitaa olla tänään paha päivä. Tällä hetkellä varmasti uhkailee oppilaitaan karttakepillään. Hiki alkoi vähitellen tipahdella otsaltani. Minun oli kuuma ja pitkä kapea käytävä ahdisti minua. Ärisin ja murisin, kunnes oli pakko ottaa kiinni yhdestä nojatuolista, joka oli ahdettu pieneen nurkkaan. Siihen pakotettiin kaikki, jotka eivät olleet kunnolla tunnilla. Kauan odotettu nälkä ja jano alkoi hiipiä kohti huuliani. Tappamisen halukin oli hyvin lähellä minua. Tuskin kestäisin enää kauaa seisoskella tässä. Tuntui kuin jokainen sekunti olisi ollut yhtä tuskaa. Silloin olisin todellakin halunnut kuolla… - ANDY FERRO! MITÄ HITTOA SINÄ TÄÄLLÄ TEET? TULE HETI LUOKKAAN! Huusi vihainen ääni takanani. Se oli luokanvalvojani Amelia Rivera. Korviini sattui aina kun hän huusi. Otin yhden tai kauden askeleen häntä kohti, ajatellen, että minun olisi parempi lähteä ennen kuin teen jotain harkitsematonta. Eikä siitä varmasti seuraisi mitään hyvää. Kuuntelin pientä masuani, se halusi pian ruokaa. Siinähän ateria olikin suoraan edessäni, opettajani. Mutta tiesin, etten voisi mitenkään vahingoittaa häntä. Vai voisinko? - EI! EN VOI TEHDÄ SITÄ!! Minun oli käännettävä opettajalle selkäni nopeasti, en tietenkään halunnut hänen näkevän muutostani. Saalistajan hampaani työntyivät vaaleanpunaisista ikenistäni itsevarmasti. Oli juostava! En edes tiennyt minne minun olisi pitänyt juosta. Jonnekin kauas ja aina vain kauemmas. Aukaisin lasisen välioven ja livahdin siitä ulos. - ANDY! HETI TAKAISIN TÄNNE! TUOSTA KÄYTÖKSESTÄ SAAT KAKSI TUNTIA JÄLKI-ISTUNTOA! Amelia karjaisi kovemmin ja kuuluvammin. Se raastoi korviani. Kuin kynsillä olisi viilletty ikkunaan viivoja. Sain kylmiä väreitä niskaani. Samat loivat portaat tulivat jälleen minua vastaan. Hätääntyneenä juoksin tällä kertaa portaita pitkin takaisin alakertaan. Ulko-ovi häämötti jo nurkan takaa. Se antoi minulle muutamia vaihtoehtoja, joko voisin lukita oven ja jäädä kouluun saalistamaan itselleni ravintoa. Olen julma, ei tarvitse kertoa erikseen. Nyt kun vanhempani ovat lomamatkalla, minun täytyy pitää itsestäni HYVÄÄ huolta. Äitini saa raivokohtauksen jokaisesta naarmusta jonka saan. Sitä te ette haluaisi nähdä. Olen tosissani! Älkää naurako yhtään, ellette halua saada äitini luudasta iskuja kauniisiin kasvoihinne. No niin, takaisin asiaan! Mietin vielä paria vaihtoehtoa, mitä ovi voisi tarjota minulle. Tietysti! Se käski minua pakenemaan, joten päätin toimia nopeasti. Kengät savuten minä avasin oven ja maha muristen katosin. Kukaan ei saisi tietää minne olin kadonnut. Varmaan luulivat minun tappaneen itseni, kun minusta ei kuuluisi mitään. Perääni ei lähdetty. Kuka olisi? Joku hullu. Koulu oli kadonnut näkyvistäni, mutta jatkoin juoksemista, tietämättä yhtään päämäärästäni. Poskeni punoittivat ja silmäni vaihtoivat väriä kuin liikennevalot, aina sateenkaaren väreihin asti. Muistin, että kotona oli monia pieniä pusseja joihin oli kätketty verta. Äitini nerokas suunnitelma. Lopuksi isäni viskoi niitä JÄÄKAAPPIIN. Hän tiesi minun vihaavan kylmää ja jäätynyttä verta, ja se piti LÄMMITTÄÄ MIKROSSA! Hirveää. Maku oli traumaattinen. Oli kai juotava sitä, koska en haistanut lähistöllä edes minkään eläimen raatoa tai nähnyt huonokuntoista ihmistä, jonka olisin voinut juoda kuiviin. On huvittavaa nähdä uhrin kärsivän ja kuinka hänen kuiva nahka repsottaa elinten ympärillä. Kotini, kutsuvan raikas piha paljastui suuren ja leveän puun takaa. Pihalla oli pieni puutarha ja sen vieressä pulputti suihkulähde. Sen hiljainen ääni rentoutti mukavasti mieleni. Kuin ihmeen kautta lähde jakoi minulle usein osan voimastaan. Asetin käteni housujeni syvään taskuun, jossa avaimeni makasivat. Avaimia oli kolme kappaletta ja ne oli sidottu yhteen ainoaan narunpätkään. Joku niistä oli kotiavain, mutta minulta kesti ikuisuus miettiä, mikä olisi oikea. Kokeilin ensimmäistä joka tarttui käteeni. Väärä. Se kai oli varaston avain. Yritin aukaista ovea seuraavalla avaimella, ehkä nyt onnistuisi. Ei, sekin oli väärä. Tämä uskoakseni kuului isäni salakaappiin, jonka sisältöä en kerro. - Mitä se tekee minun taskussani? Ihmettelin asiaa hetken, mutta päätin jättää sen arvoitukseksi. Jäljellä oli vain yksi hopeinen avain. Kuulin lukon napsahtavan auki. Käänsin kahvasta ja kävelin eteiseen. Potkaisin kengät seinään äänekkäästi. Ajattelin jääkaappimme sisältöä, minua ällötti. - Mikrossa lämmitettyä verta… Sitä oli juotava, kun ei ollut muutakaan. Vedin viileän jääkaapin auki ja kaappasin yhden veripussin syliini. Raaputin ohuen jääkerroksen pussin päältä kynnelläni. Paiskasin ateriani, eli sen saman pussin joka oli täynnä verta, mikroaaltouunin oikeanpuoleiseen kulmaan. Join hitaasti energianlähdettäni, verta. - Hän tuli jälleen mieleeni.. En voinut jatkaa juomista, koska tytön ajatteleminen oli niin rankkaa. Mikä hän oli? Miksi minun täytyi ajatella juuri häntä? Minulla ei ole ollut koskaan tämmöistä tunnetta ketään kohtaan. Tuskin saisin rakastaa ketään, joten miksi minä joudun tähän tilanteeseen? Minun pitäisi päästää irti menneisyydestäni ja otettava tulevaisuuden haasteet vastaan turvallisin mielin. Lähdin kävelemään yläkertaan ja olin kaatua nenälleni portaikossa. Heilutin käsiäni, saadakseni tasapainon takaisin kohdalleen ja kaahasin huoneeseeni. Istuuduin sametinpehmeälle sängylle. Kaaduin makaamaan vuoteelleni tähyilemään kattoa. Se oli minun käsitykseni hyvästä ruokalevosta. Kyllästyin nopeasti katon tuijottamiseen joten nousin ylös hakkaamaan päätäni seinään vaihteluksi. Toivoin niin kovasti pääseväni jumittuneesta ajasta pois. Vilkuilin parvekkeeni lasista ovea, joka näytti kutsuvan minua. Hyppelin pitkin huonettani ja syöksyin suurelle parvekkeelleni josta näki suoraan taivaalle. Ilta oli alkanut hämärtyä hiljalleen, kuunsirppi mulkoili minua tähtien seasta. Minun teki mieli lähteä lentoon. Olla vapaa edes viisi minuuttia ja olla murehtimitta mitään. Mutta minähän pystyisin siihen! Olinhan taianomainen vampyyri, minullahan oli mustat nahkaiset siivet. Nousin kapealle kaiteelle, ojensin käteni korkealle ilmaan ja annoin tuulelle luvan viilentää kasvojani. Pieni lintukin lensi ohitseni, se näytti niin onnelliselta. Olikohan se päässyt eroon ärsyttävästä miehestään, joka löhösi vain pesässä eikä ruokkinut poikasia lainkaan? Toivoin niin, koska silloin olisin myös surullinen tuon linnun puolesta. Koukistin toista jalkaani, pian lähtisin liitelemään pitkin kaupunkia onnellisena ja hetken vapaana. Ihan huomaamatta olinkin pudottautunut parvekkeeltani ja nurmikenttä lähestyi koko ajan. Levitin siipeni ajoissa ja tuuli tarttui niihin. Räpytin siipiäni raivokkaasti pysyäkseni ilmassa. Tein kauniita liikkeitä korkealla taivaalla, tavoitellen tähtiä. Olisin halunnut napata edes yhden tähtösen ja antaa sen lahjaksi sille tytölle, jota en voi olla ajattelematta. Hän varmasti ilahtuisi lahjastani. Mutta minähän voisin askarrella hänelle ikioman paperitähden. Kyllä, sen minä tekisin. Kello oli jo lähempänä kahtatoista kun uhkaavat sadepilvet lähestyivät minua. Ne käskivät minua perääntymään. En halunnut kääntyä takaisin, toivoin näkeväni tämän sievän tytön vielä. Pilvet iskivät jo salamoita, ne selvästi karkottaisivat minut pian maasta ellen häipyisi. Ehkä minun oli parempi totella. Vaikeudet eivät nyt houkutelleet ollenkaan, joten kaarsin takaisin kotiini. Jalkaterät edellä laskeuduin parvekkeelleni, ja siivet katosivat kuin taikaiskusta. * * * * Hiljainen lauantai aamu. Muistin vielä tuon eilisen illan tarkasti. Minullahan oli suunnitelmakin jonka aioin toteuttaa mahdollisimman pian. Otin esiin pahvia, liimaa, sakset ja värikyniä. Kyllä, aloin tekemään pahvista tähteä sille samalle sievälle tytölle, jonka nimi on vielä hukassa. Hahmottelin hopeisella värikynällä pahviin tähden muotoa, ja hyvähän siitä tuli. Vaikkakin aika epäsymmetrinen. Yksi sakara saattoi olla sopivan mittainen, kun toinen taas liian lyhyt, mutta pidin silti jotenkin tekeleestäni. Se oli mielestäni suloisen epätäydellinen. Otin sakset käteeni leikatakseni tähden irti pahvista. Ihmettelet miksi askartelen? Siksi, koska en voi antaa tytölle oikeaa tähteä taivaalta ja haluaisin antaa hänelle sellaisen, joten askartelen hänelle pahvisen tähden ITSE. Tätä tehdessäni tunsin itseni vapautuneeksi herrasmieheksi, joka teki mitä tahansa rakkaansa puolesta. Eihän tyttö ollut rakkaani oikeasti, mutta toivoin hänen joskus olevan. Mahdotonta, ei hän voisi rakastaa minunkaltaistani monsteria. Vai voisiko? EN MINÄ TIEDÄ! Ei varmastikaan. - Siinä se nyt on! Enää tarvitsee vain värittää tämä ja sitten se on valmis. Rallatin ja tartuin uudestaan hopeiseen värikynääni, jonka terä yllättäen katkesi. Etsin laatikoista teroitinta, jotta pääsisin jatkamaan työtäni. LÖYTYI! Olohuoneen pikkupöydän alimmaisesta laatikosta. Työnsin kynänkärjen teroittimen reikään ja odotin terän paluuta. Pyöritin kynää teroittimessa hetken ja aivan omaksi ilokseni päädyin ajattelemaan tytön maitosuklaan värisiä silmiä. Ne olivat minun silmiäni kauniimmat. Omani muistuttivat diskopalloja, jotka vaihtoivat väriä sekunnin välein. Raivostuttavaa, mikseivät ne voineet olla vain yksiväriset? Vaikkapa… SINISET. Olen aina halunnut siniset silmät. Pieni osa unelmaani olla normaali ihminen. Siirryin ajatusmaailmastani katsomaan kuinka terän paluu sujui. Hyvin oli onnistunut. Kynänkärkeen oli ilmestynyt terävä hopeinen terä. Terävä kuin terveydenhoitajan neula, jolla hän pistää potilaitaan. Istuuduin jälleen pöydän ääreen ja aloitin värittämisen. Kevyin vedoin pääsin nopeasti jo tähden puoleenväliin. Ehkä pääsisin hetken kuluttua viemään lahjani tyttöselle. Toivoin näkeväni hänen ihanan hymynsä jälleen. Sen maailman kauneimman hymyn jonka olin nähnyt. - Vihdoinkin! Valmista tuli! Riemuitsin ja levitin käteni voiton merkiksi. Tarvitsinko tähteen muuta? SILKKINAUHAA! Jotta tyttö voisi kiinnittää tähden jonnekin roikkumaan. Niin hän saisi itselleen palan suunnatonta avaruutta. Pengoin äitini lankakorit ja kaikki mahdolliset pahvilaatikot. Yhden korkean kaapin päällä oli muovinen astia jossa luki isoin kirjaimin: NAUHAT. Kurotin käteni, mutta en ylettynyt edes hipaisemaan muoviastiaa, joten nousin pienelle jakkaralle. - … Yletyn melkein! Sähisin itsekseni ja onnistuinkin saamaan läpinäkyvän astian alas hyllyn päältä. Valkoista nauhaa oli vielä vähäsen jäljellä. Käyttäisin sitä työhöni. Laskeuduin jakkaralta ja jätin nauha-astian pöydälle. Hiihdin sukillani takaisin keittiöön raketin lailla. Kaiversin pahvitähteen pyöreän reiän. Pyöreän? Miksen tehnyt vaikka kolmiota tai neliötä? - Mahdotonta, ei pyöreästä muodosta saa millään kolmiota tai neliötä. Hullut ajatukseni sumensivat taas aivoni. Mittasin sopivan pätkän nauhaa ja katkaisin sen saksillani, jotka olivat kirkkaanhopeat. Pujotin nauhan reiän läpi ja muotoilin siihen nätin rusetin. Kuten tytöllä oli ollut suloinen rusetti hiuksissaan ensimmäisenä koulupäivänään. Sujautin tähtösen pieneen kassiin ja piirsin sen kylkeen hymyilevät kasvot. Toivoin lahjan tuovan hänelle iloisen mielen. Enää pitäisi löytää lahjan saaja, siinäpä vasta pulma. En ollut mikään tietäjä, joka näkisi kaikki tämän tytön liikkeet, ja minä halusin antaa lahjan hänelle sinä päivänä heti. Hänen hymynsä oli kuin minulle huumetta. * * * * Koululla etsin tyttöä ja pelkäsin unohtavani mikä tunti minulla oli. Juoksin koulua ympäri tuhansia kertoja, enkä siltikään löytänyt haaveideni sekoittajaa. Olin myöhässä tunnilta ja lähdin luokkaa kohti. Rynnätessäni ovesta sisään, huomasin jonkun istuvan paikallani ja ilkeän opettajan ilme oli murhaava. Tytön tuoksu huumasi minut ja peto sisälläni halusi juoda hänen vertaan. Tämä katsoi minua kauniisti hymyillen. Sydämeni tykytti kiihkeästi. Koko tunnin olla nuuhkimatta vieressäni istuvan tytön kaulaa. Tunnin päätyttyä säntäsin ulos luokasta ja unohdin antaa paketin tälle tytölle, jota suorastaan palvoin. Etsin häntä joka paikasta kunnes löysin hänet poikien piirittämänä. Tällä oli oma ihailijakerho. Se hämmensi minua. - En tiennytkään hänen olevan jo noin suosittu. Pidin kassia kädessäni ja värisin kuin haavanlehti. Miksi olin niin peloissani? En ole koskaan pelännyt mitään. Mitä minulle oli tapahtunut? Halusinko olla vain niin kovasti tämän ihmeellisen tytön vierellä ja suojella häntä kaikilla voimillani? Ilmeisesti, miksi minä muuten olisin ollut näin peloissani. Muistin lahjan, joka minun piti antaa hänelle, mutta miksen sitten uskaltanut viedä sitä hänelle? En ymmärtänyt omaa käytöstäni. - Vien vain tämän lahjan hänelle ja katoan jälleen. Toistin sieluttomalle itselleni. Astelin suuren ihmisjoukon läpi hänen luokseen. Tämä seisoi poikajoukon keskellä, mutta kiskoin hänet ryhmän ulkopuolelle. Hänen kevyt meikkikerroksensa oli hieman levinnyt kyyneleiden vallitessa tämän silmissä. Tytön käsi oli muuttunut punaisesta siniseksi, minun puristaessaan hänen kättään, kun vedin häntä kauemmas poikajoukosta. - … VOIT PÄÄSTÄÄ JO IRTI! Hän karjaisi minulle ja minä tottelin totta kai. - Mikä sinua oikein VAIVAA? Onko sinulla jotain ongelmia? Tyttö huusi vain kovemmin ja kovemmin. Oopperalaulajan lailla hän kiljui minulle. Olin nolostunut enkä ollut vieläkään ojentanut lahjaa hänelle. - Vauhtia nyt! Ennen kuin hän lähtee! Pakotin itseni penkomaan lahjan kassista ja antamaan sen tytölle. Hän mulkaisi minua omituisesti ja odotti selitystäni. - A- anteeksi kovasti.. En halunnut pelästyttää sinua. Heittelin sanoja suustani kuin frisbeetä olisin viskonut ilmaan. - Minä… Tein sinulle lahjan. Tässä, se on sinun. Annoin VIHDOINKIN lahjan tytölle ja peräännyin vähäsen. En uskaltanut paeta hänen nähdessään, joten pysyin hiljaa paikallani. Hän avasi paketin rapistellen. Vapisin. Minua suorastaan pelotti kun hän avasi lahjaani. Sitten huomasin sen hymyn. Tiesin sen nähdessäni, että hän piti lahjastani. Pelon tunne hävisi saman tien. - Kiitos kovasti! Tämä on kaunis. Ei sinun olisi tarvinnut. Hän sanoi ja ihasteli pahvitähteä. Hän roikotti sitä silkkinauhasta, naurahtaen välillä. - Me emme ole tainneet esitellä toisiamme. Minä olen Namiko. Tyttö kertoi minulle edelleen hymyillen ja minä olin kuin sulaa vahaa. - Minä olen Andy. Kumarsin hänelle kohteliaasti ja astuin lähemmäs tyttöä. Minun teki mieli koko ajan maistaa hänen vertaan. - Voi hyvänen aika sentään, olin kokonaan unohtaa.. - Mitä? Kysyin hätäisenä. - Minun oli tarkoitus mennä hakemaan nopeasti kotoani matikan kirjani, mutta unohdin tyystin kun jäin ihastelemaan antamaasi lahjaa. Namiko vastasi minulle ja asetteli tähden takaisin kassiin. - Kiitos vielä kerran! Hän huudahti vielä kun lähti kulkemaan alamäkeä pitkin tien toiselle puolelle. Samassa minut valtasi outo tunne. Kuin joku olisi varoittanut minua jostain, mutta mistä? Se liittyi jotenkin Namikoon. Äkkiä kuului rysähdys ja kaiken takaa hento kiljaisu. Lähdin liukastellen kohti ääntä. Teistä varmasti tämä loppu on hyvin tylsistyttävä, mutta… Kuten olin sanomassa, minä näin hänet vielä makaavan maassa. Hän oli elossa… Mutta kuinka kauan? Joku rattijuoppo oli ajanut Namikon ylitse! Vihaan alkoholisteja niin vietävästi. Heidän seurassaan menettää pian henkensä… tällä kertaa Namiko oli joutunut yhden tällaisen idiootin uhriksi. - Sinä selviät! Luota vain minuun. Uskottelin hänelle ja pitelin häntä sylissäni. - Ei.. En minä selviä. Namikon ääni oli vain pientä piiperrystä. Tuskin sain mitään selvää. - Mitä sinä nyt tuollaisia puhut? Kysyin ja puristin hänet itseäni vasten. - Tunnen sen. Tunnen kuinka joku kutsuu minua. - Ei! Älä kuuntele sitä ääntä! Minä voin auttaa sinua.. Siten voit elää ikuisesti. Kerroin hänelle. Pikkuinen kyynel valui poskellani ja putosi kädelleni. - Älä auta minua.. Anna minun mennä. - EN IKINÄ! Välitän sinusta aivan liikaa, en voi päästää sinua menemään. Kuiskasin hänelle ja kuulin kuinka lähellä itku oli minua. - Haluan kuolla! Antaisit minun vain mennä. - Etkö haluaisi elää ikuisesti ja yrittää olla onnellinen? Kysyin häneltä. Halusin muuttaa hänet kaltaisekseni, jotta hän saisi elää. - Kukaan ei elä ikuisesti.. - Minä elän, ja voin antaa sinulle osan ikuisuuttani. Vastasin Namikolle, joka teki jo kuolemaa sylissäni. En voinut odottaa hänen vastaavan, joten upotin häneen hampaani ja annoin myrkyn vaikuttaa. Revin ranteeni auki ja tiputin olematonta vertani hänen vaaleisiin huuliin. Näin kuinka hän alkoi muuttua. Kahdet kädet tarttuivat hänen sieluunsa ja veivät sen kauas pois. Ihmiselämän tilalle hän sai palan ikuista “onnea” ja pedon sisälleen. - Eikö ikuiseen elämään tarvita mitään muuta? Hän kysyi yhtäkkiä minulta ja hymyilin vaikeasti. - Ei. Vain vähän myrkkyä ja verta. Naurahdin ja nostin Namikon istumaan. - Kiitos.. Eiköhän lähdetä jakamaan ikuista elämää muillekin. Hän sanoi ja vilkutti hyvästiksi ihmiselämälleen.