Anton kuljetti sormeaan karheaa sohvaa pitkin. Se oli aina ollut olohuoneen nurkassa niin kauan, kuin hän vain muisti. Hän istui pehmeällä sohvalla, katsoen minua. Minun nimeni on Susanna, ja Anton on veljeni. Hänellä oli pyöreät kasvot, vaaleat lyhyet hiukset ja ruskeat silmät. Minä olin hieman lyhyempi häntä, mutta minulla oli kauniit, siniset, säkenöivät silmät ja pitkät tummat hiukset. Istuin tuolissa jalat ristissä, lueskellen kirjaa. Olin sulkeutunut sen tarinaan, ja jättänyt tavallisen maailmani ulkopuolelle. Asuimme veljeni kanssa kahdestaan melko pienessä talossa. Sen sisustus ei ollut mielenkiintoisen kaunis, koska Anton oli sisustanut talon, ennen kuin muutin hänen luokseen. Meidän ainutlaatuiset vanhempamme kuolivat auto-onnettomuudessa. Jostain syystä syytin siitä itseäni, vaikka se ei oikeasti edes ollutkaan syytäni. Anton tuijotti minua vaaleiden hiustensa alta. Kuin odottaen jotain. En ymmärtänyt hänen ilmeitäkään kovin hyvin. Minulla oli aluksi vaikeuksia sopeutua asumaan hänen kanssaan. Jouduin ihan outoon kouluunkin, josta en tuntenut yhtäkään ihmistä. Se aika oli meille molemmille rankkaa. Kaipasimme molemmat vanhempiamme kovasti, koska tiesimme, etteivät he enää tulisi takaisin. Maailma oli veljeni mielestä ankea ja julma paikka, jossa ei ollut hyvä asua. Hän oli juuri täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Niin nuori, että minä ihan säälin häntä, koska hän oli menettänyt suuren palan elämästään vanhempiemme poismenon vuoksi, ja hän joutui huolehtimaan minustakin. En halunnut, että hän kuluttaisi aikaansa minuun. Tahdoin hänen nauttivan elämästään, niin kuin kaikkien täytyy. Olin puhunut asiasta Antonille, mutta hän aina raivostui minulle ja paiskoi ovia. Hän istui kaikenaikaa ikkunan luona ja kirjoitti runoja. Minä olin neljätoista vuotta, ja liian suuri taakka hänelle. Siksi oleskelin kokoajan huoneessani ja mietin asioita, joita voisin muuttaa. Koskaan en kuitenkaan keksinyt yhtäkään helposti muutettavaa asiaa. Ikkunoista loisti aina kirkasta auringonvaloa, joka lumosi minut joka kerta. Kuin hetken mielenjohteesta juoksin joskus halaamaan veljeäni ja kertoakseni, kuinka paljon välitin hänestä. Se oli minulla tapana, en voinut itselleni mitään. Tein niin, koska jos joskus minulle sattuisi jotain, niin Anton tietäisi silti, että välitin hänestä kaikesta huolimatta. Hän kertoi minulle aina, ettei minulle saanut tapahtua mitään pahaa, koska silloin menettäisi viimeisenkin elämänhalunsa. Tiesin, ettei hänellä ollut kaikki kunnossa, vaikka hän väittikin, että kaikki on hyvin. Huomasin kerran hänen viiltelevän itseään ja käyttävän outoja lääkkeitä. En kertonut hänelle näkemästäni, koska en halunnut huolestuttaa häntä. Joskus Anton huusi minulle ihan syyttä ja hakkasi seiniä. Hän löi minua voimakkaasti ja käytti julmia sanoja: - Häivy! Mene sinne mistä tulitkin! Minun oli välillä vaikea uskoa hänen sanojaan. - Mutta… En minä voi mennä muualle. Minulla ei ole muita kuin sinut! Minun oli vastattava ja hän kääntyi minusta poispäin, kyynel poskella. Joka aamu Anton sekoitti hiuksensa, ja laittoi päälleen juuri silitetyn sinisen kauluspaidan ja farkut. Minä en välittänyt ulkonäöstäni lainkaan. En jaksanut vaivautua laittautumaan kauniiksi, kuten muut. Kiskaisin ylleni mitä vain kaapistani löysin. Iltaisin käperryin sängylleni ja itkin. Silloin suljin huoneeni oven ja annoin kyyneleideni sotkea tyynyni. Mutta yleensä veljeni kuuli itkuni ja tuli varovasti lohduttamaan minua, ja kysyi minulta aina sen saman kysymyksen: - Miksi itket? En saanut sanojani suustani, mutta yritin silti. - En halunnut tällaista elämää! Tahdon kaiken muuttuvan paremmaksi. Vastasin aina noin. Meillä oli aina todella yksinkertainen keskustelu, mutta vakava sellainen. Anton hölmöili aina ja tuhlasi yhteistä rahaamme turhiin asioihin. Puhuin hänelle siitä, mutta hän ei välittänyt. Mietin, että rakastiko hän enemmän rahaa kuin minua? Tiesin olevani väärässä, mutta minusta vain tuntui siltä. Minut oli monta kertaa yritetty viedä sijaiskotiin, mutta veljeni vastusti sitä jyrkästi. Anton puolusti minua vahvasti ja uljaasti. Kertoen kuinka paljon hän välitti minusta oikeasti. Mies, joka tuli hakemaan minua, raahasi minut mustaan korkeaan autoonsa. Anton yritti estää häntä ja kertoi mitä hän ajatteli: - Et vie häntä minulta! Minä olen ainoa, joka ymmärtää häntä! Siskoni tarvitsee minua. Mies katsoi vihaisesti veljeäni ja vastasi julmasti: - Tätäkö hän tarvitsee? Tuhlaat rahanne, etkä osaa muutenkaan huolehtia hänestä! Minä kuuntelin murtuneena keskustelua ja hyppäsin autosta ulos. Ehkä veljeni ei ollut paras vaihtoehto minulle, mutten silti halunnut jättää häntä yksin. Sijaiskoti ei ollut minun paikkani. Minä kuuluin Antonin luokse, ja olin päättänyt sen, mutten ollut varautunut pahimpaan. Eräänä päivänä, kun tulin koulusta kotiin, minä en nähnytkään minun ja Antonin kotia missään. Näin vain tuhkaa maassa ja tuhoutuneet huonekalut. Poliisit ja lääkärit kävelivät tuhkakasan ympärillä. Seisoin kadulla jähmettyneenä, kunnes joku ystävällinen nainen tuli luokseni ja kysyi: - Asuitko sinä tässä talossa? En voinut muuta kuin nyökätä vastaukseksi. - Olen pahoillani tapahtuneesta. Nainen jatkoi ja laski kätensä olkapäälleni. Minä kävelin lyhyillä askelilla kohti palanutta taloamme, mutta en voinut kutsua sitä enää taloksi tai edes rakkaaksi kodiksemme. Katseeni siirtyi veljeeni, joka oli tulossa minua kohti arastellen. - Susanna.. Minä olen... Hän sanoi itkien. Näin kuinka pahoillaan hän oli, ja minä säälin häntä. - Älä sano mitään! Tiedän mitä aiot sanoa. Olet pahoillasi, ja minä ymmärrän sinua. Ei tämä ollut syytäsi. Sanoin ryhdikkäästi ja ryntäsin halaamaan veljeäni. - Mutta kun tämä on minun syytäni! Poltin talomme, koska luulin, että siten voisimme elää paremmin. Ajattelin vain sinun parastasi. Anton jatkoi kyyneleet silmissä. Minä en voinut uskoa mitä hän oli kertonut minulle. - Sinä siis poltit kotimme tahallasi? Minä kysyin hiljaa. - Kyllä... Anton ei osannut vastata paremmin, joten päästin irti hänestä. - Tajuatko mitä merkitsee? Minut viedään pois luotasi, kun käyttäydyt noin! Huusin raivoissani ja revin hiuksiani. Ja kuten epäilinkin, minun käteeni tartuttiin ja raahattiin autoon. Mies istuutui kuskinpaikalle ja ajoi pois. Kurkistin vielä ikkunasta ja näin kuinka Anton jäi seisomaan kadulle. Minä ja tuo outo kuski hävisimme risteyksen taakse, emmekä palanneet takaisin. Nyt asun hyvässä sijaiskodissa, ajatellen Antonia. Kaipaan rakasta veljeäni joka hetki ja sekunti. En tiedä missä hän on tällä hetkellä. Toivon vain, ettei hän ole tehnyt itselleen mitään minun tai edes itsensä takia. Uskon näkeväni hänet vielä joskus. Mietin, että jos ajattelen Antonia tarpeeksi paljon, niin pian hän onkin oven takana ja vie minut pois täältä. Takaisin luokseen.