Näin heidät mielessäni pari päivää ennen kuin he saapuivat luokseni. Onnellinen pariskunta, joka oli jo vuosia halunnut lapsen ja vihdoin tämä “onni” heille suotiin. Toivoin jokaisella henkäykselläni, että he eivät olisi valinneet minua perheeseensä, mutta olin heille juuri sellainen lapsukainen kuin olivat aina toivoneet itselleen. Suloiset kasvot, hyvä tapainen, luonne hyvä. Näin sanoi tuleva äitini kun tapasi minut. Olin pienenä todella söpö pikkupoika. Minun uudet vanhempani olivat mielettömän ystävällisiä ja pidin heistä kovasti, silti pelkäsin paljastaa omaa minääni. Suurin pelkoni oli kuitenkin se, että tappaisin vanhempani jonakin yönä. Mietin silloin usein, ettei surkea rohkeuteni riittäisi heidän surmaamiseensa. Ja kun nyt oikein muistelen, kannoin aina mukanani yhtä ainoata ystävääni. Rikkinäistä nallea, ja vain se ymmärsi minua. Sen nimi oli Billy. Rakastin nalleani yli kaiken, sille saatoin kertoa kaiken joka masensi minua. Minulla oli.. tai siis on edelleenkin “erityinen” - asia, joka tapahtuu aina illan tullen. Muutun hyvän ja pahan sekoitukseksi, jolla on ystävänmieli. Minulle ilmestyvät verenimijän hampaat, koiran korvat, haalea ihoni pysyy, se ei muutu ja kaiken huipuksi tuuhea häntä tunkeutuu kehooni. Ymmärrän, kuulostan ällöttävältä, asia sattuu nyt vain olemaan näin! En voi muuttuvalle keholleni mitään. Enkä ole valinnut tätä elämää, muutun ihan tahtomattani. Kertoessani tätä tarinaa teille, olen siis 20- vuotias, mutta tuo poika tuossa alussa olen edelleen minä kahdeksan ikäisenä. Toivottavasti ymmärsitte lauseen, en oikein tiennyt miten selittäisin sen järkevästi. No niin, jatketaanpa siis. Kaikki tapahtui syysiltana 15. päivänä 1998. Silloin he astuivat lastenkodin ovesta sisään ja tepastelivat paikan omistajan toimistohuoneeseen. - Huomaan, että haluaisitte jo niin kovasti tavata lapset. Sanoi kaunis nainen, jolla oli pitkät vaaleat hiukset, jotka ylettyivät melkein polviin saakka. Hän oli siis lastenkodin omistaja, jossa minäkin asuin kauan sitten. - Kyllä, ja olemme hyvin innoissamme. Tämä on elämämme onnellisin päivä, vai mitä Henry? Vastasi tuleva äitini joka piti miehensä Henryn kädestä kiinni. Ja tästä miehestä tuli myöhemmin isäni. En oikein pitänyt hänestä, minusta hän oli jotenkin vaikea henkilö. Hymyileminenkin oli hänelle vaikeaa, se ei tullut luonnostaan. Vaan hänen täytyi vääntää sen kaikin voimin huulille. - No, jospa siirtyisimme sitten tuonne olohuoneen puolelle. Lilly, lastenkodin omistaja nousi ylös suuresta nahkapenkistään ja ohjasi vanhempani huoneeseen, jossa me kaikki lapset odotimme. - Mainiota! Äitini sanoi vikisevällä äänellä ja suoristi rypyt sametti takistaan. Hänen nimensä oli Birgitta ja sukunimi Brown. Mielestäni Birgitan nimi oli söötti, kuulosti niin viattomalta ja sellainen henkilö hän olikin. Viaton ja hienostunut. - Iltaa lapset, tervehtikää vieraitamme ja käyttäytykää asiallisesti, koska tänään joku teistä lähtee. Me kaikki nousimme seisomaan ja sanoimme kuorossa: HYVÄÄ ILTAA. Pojat kumarsivat, tytöt niiasivat vieraillemme. Kaiken kaikkiaan meitä oli noin 20 pikku riiviötä ja kaikissa eli toivo: Jotkut kivat vanhemmat tulevat hakemaan minut pois ja etsivät kaltaistani lasta. - Ovatpa he ihania. Birgitta henkäisi äänekkäästi ja koitti hillitä itseään. - Niin tietysti, kun käskin heidän olla kunnolla. Lilly sanoi naurahtaen ja yskäisi nenäliinaansa. - Flunssako vaivaa? Henry kysyi turhautunut ilme päällä. - Kyllä, inhottavaa olla aina pyyhkimässä nenää. Henry vilkaisi Lillyä jalat ristissä. Hänellä oli pelottavat silmät, vältin usein katsomatta häntä silmiin. Ne olivat vihreät ja kapean malliset. - No niin lapset, esitelkääs itsemme. Aloitamme numerosta yksi. Numero yksi oli lyhyt tyttö jolla oli kiharamaiset ruskeat hiukset ja harmaansiniset silmät. - Hei.. Olen Debby Smith. Hän sanoi ja istuutui alas ujostellen. Hän oli muuttunut hetkessä punaiseksi ja kädet tärisivät, koska ei ollut tottunut vieraisiin henkilöihin. Näin jatkettiin. Numerojärjestyksessä etenimme esittelykierroksessa, tiesin vuoroni tulevan pian ja minua pelotti suunnattomasti. Halasin nalleani lujasti saadakseni rohkeutta kunnes numeroani huudettiin. - … Ja viimeisenä numero 20, nousisitteko ylös? Tottelin totta kai, jätin leluni tuolille istumaan ja astuin vanhempieni eteen. Jalkani olivat pettää ja pyörtyminen oli lähellä. - Olen… Nimeni on.. Änkytin kuuluvasti. Joku purskahti nauruun. - HILJAA RIVISSÄ! Lilly komensi numero viitosta. Hän aina pilkkasi minua, se suututti. - Jatka vain, ei tarvitse pelätä. Birgitta sanoi hellästi ja puristi kättäni. Hänellä oli hyvä sielu ja mieli, huomasin sen heti. Hän ei tekisi pahaa, häneen voisin luottaa. Tunsin sen luissani. - OLEN JIMMY WALKER. Huusin ja palasin paikalleni nalleni viereen. Se hymyili minulle. Tai no… Sillä oli aina päällä hymyilevä katse, mutta uskoin sen olevan ylpeä minusta. Mistäkö? Itse asiassa en tiedä. - Esittelisivätkö vieraammekin itsensä? Lilly kysyi ja heilutti käsiään. Hän teki aina niin kun puhui.. Se oli hieman outoa minusta. - Toki. Eli, minä olen Birgitta Brown ja tässä on mieheni Henry Brown. Molemmat istuivat samanlaisessa asennossa. Kädet jalkojen yläpuolella ja ryhti oli suora. He nousivat ylös ja siirtyivät toiseen huoneeseen neuvottelemaan. - Joku lähtee tuota pikaa.. Mietin kyyneleet silmissäni. Ne kastelivat valkoisen kauluspaitani ja pitelin nallea sylissäni. Suutelin sitä otsalle itku kurkussa. Birgitan korkokengät kopisivat ankealla käytävällä ja ääni loittoni kaikenaikaa * * * * Ovi avautui narahtaen ja he astuivat hiljaiseen huoneeseen. Pölypallot kierivät lattialla sulavasti. Birgitta aivasti, hänen pitkä nenänsä ei kestänyt pölyä. Henry sytytti valot kuluneesta valokatkaisijasta. He istuutuivat suuren pöydän ääreen keskustelemaan. Tiesin kenet meistä Birgitta halusi ottaa, minut. - Mitä mieltä sinä olet, Henry? Kenet heistä ottaisit? - En osaa sanoa, sano sinä se kultaseni. Henry sanoi vääristynyt ilme kasvoillaan. Hänen vihreät silmänsä säihkyivät kuin smaragdit. - Mitä sanoisit siitä Jimmy Walkerista, numero 20. Minusta hän vaikutti niin herttaiselta. Voisimmeko harkita häntä? Birgitta katsoi miestään luonnollisesti hymyillen. - Niin.. Minusta hän kuulosti hieman kummallisesta, mutta aistin hänessä myös jotain hyvääkin. Henry valehteli. Ei hän olisi halunnut ottaa minua heidän luokseen. - Oletko sinä sitä mieltä, että voisimme ottaa hänet perheeseemme? Birgitta kysyi ja hyppelehti onnesta. - Kyllä. Haluan vain sinun olevan onnellinen, kultaseni. Teen mitä vain onnesi eteen. Ette kai usko häntä? Henry halusi vain tuhota vaimonsa elämän, mutta kun minä tulin heidän elämäänsä, kaikki muuttui yhdessä hujauksessa. Vanhempani nousivat pöydästä ja sammuttivat valot taas. Pölyt jäivät pyörimään huoneeseen yksin. Kopina kuului taas. Pian saisimme tietää, kuka lähtisi heidän mukaansa. - Olette siis päättäneet kenet otatte? Lilly käveli heitä vastaan, saadakseen vastauksen pian. Ei hänkään pitänyt meistä erityisemmin paljon. Ainakin numero viitosta hän inhosi ja minua, koska olin liian hiljainen. Huono syy vihaamiseen, no ainakin nyt hän pääsisi minusta eroon. - Otamme numeron kaksikymmentä. Jimmy Walkerin. Suorastaan säikähdin kun numeroni kuulutettiin. Kasasin itseni pieneksi palloksi ja pidin kasvoni käsieni suojassa. - Jimmy.. Onko kaikki hyvin? Birgitta kysyi minulta. - Kaikki on hyvin. Olen vain hieman hämmentynyt. Sanoistani tuskin sai mitään selvää kun pidin kättä suullani. - Niin minäkin olen. En olisi uskonut löytäväni unelmieni lasta täältä syrjäisestä lastenkodista, mutta kun uskoin unelmaani, se toteutui ja siinä sinä nyt olet. Hän kertoi minulle. Birgitan ääni oli lempeä, juuri sellainen johon uskalsin luottaa. - Tule kanssani, mennään kotiin. Olen siivonnut huoneesi ja kotiin päästyämme, teemme jotain kivaa. Tartuin hänen käteensä arastellen. Pudotin nalleni lattialle, enkä voinut jättää sitä yksin. - SEIS! ODOTA! Karjuin ja pyysin ystävältäni anteeksi, koska olin ollut mielestäni julma pudottaessani sen. - Onko tämä nalle hyvä ystäväsi? Mikä sen nimi on? Birgitta kumartui tasolleni katsoakseen nalleani tarkemmin. - Se on ainoa ystäväni, Billy. Olemme vannoneet olevamme aina yhdessä. Sanoin ja nousin takaisin jaloilleni. - Tulkaa, mennään täyttämään pari paperia vielä niin voitte lähteä. Jimmy, sinä voisit mennä pakkaamaan tavarasi. Lilly komensi minua. Näytin hänelle vihaisen ilmeeni ja kieltäni. Suljin huoneeni oven perässäni ja aloin tunkea tavaroitani laukkuuni. * * * * Birgitta kohotti kapean kätensä kohti mustekynää ja kirjoitti adoptio lappuun nimensä, jotta kaikki voisivat nyt nähdä kenelle minä nyt kuulun. Minun olisi pitänyt iloita, että sain oikean kodin, huolehtivat vanhemmat ja hyvän uuden alun elämälleni, mutta kun tiesin sisälläni asuvan raa’an pedon, niin en voinut riemuita, sillä voisin satuttaa vanhempiani. Suuri ongelma oli, miten pystyisin pitämään väkevän, pippurisen ja pahan puoleni piilossa heiltä. Mieluummin olisin näyttänyt sen sokerisen ja ystävällisen minäni, mutta tuskin olisin pystynyt siihen. Olin vain surkea kakara, joka ei täyttänyt vanhempiensa odotuksia, vaikka he luulivat niin. En niinkään välittänyt Henry isästäni, pidin enemmän Birgitasta. Hänellä ei ollut sitä sairaalloisen pelottavaa katsetta niin kuin Henryllä. Sain kylmiä väreitä aina kun vain näin vilaukseltakin hänet. Hän loi hyvin negatiivisen energiapilven kaikkialle, että tietoni eivät riittäneet ymmärtämään sitä, mistä kaikki johtui. Ovi avautui jälleen. Birgitta kurkisti huoneeseeni ja kysyi: - Oletko valmis lähtöön? Nyökkäsin vastaukseksi. Jätin vanhan huoneeni taakseni ja seurasin äitiäni ulko-ovelle. - Kiitos teille rouva Lilly. Birgitta ja Lilly kättelivät. Näin kyllä kuinka Lilly pursusi ilosta kun viimein pääsi minusta eroon. - Ei, vaan kiitos teille kun annatte tälle nuorelle herralle uuden alun. Talloin hänen varpaansa lyttyyn ja töksäytin lauseeni hänelle: - EI TARVITSE ESITTÄÄ... - Kuinka törkeää! VIEKÄÄ HÄNET POIS SILMISTÄNI! Lilly kiljaisi hieroen varpaitaan. Hän käänsi meille selkeälinjaisen selkänsä ja paiskasi oven kiinni. Pitelin nalleni tassusta kiinni, toivoen hartaasti etten palaisi tuohon taloon enää koskaan. - Sano hyvästit vanhalle kodillesi, Billy. Sössötin ja otin laukkuni maasta. Harpoin pitkillä askelilla Birgitan ja Henryn autolle, joka odotti minua lastenkodin portin lähettyvillä. Siinä vaiheessa kaikki oli jotenkin sekavaa. Olin vasta kahdeksan vuotias pieni poika, joten oli ihan ymmärrettävää miksen tajunnut maailman menosta mitään. Tiesin olevani erilaisempi kuin muut, enkä siksi saanut tilaisuutta leikkiä muiden kanssa, koska ilkeä peto voisi päästä valloilleen sisältäni. * * * * Sininen lava-auto kurvasi suuren kartanon pihaan jonka ympärillä kasvoi kauniita kukkia ja pensaita, mutta talon takana asusteli epämiellyttävän näköinen metsä, jossa kasvoi lisää PUITA. Kaikki näytti siellä todella kuolleelta, eikä missään näkynyt liikkeen liikettä. Kuulin linnun piiperrystä.. Ei, en sittenkään. Tuuli se vain vinkui puissa. Ei tuollaisessa paikassa voinut asua kukaan tai mikään. Sisään johtivat leveät portaat joiden sivuilla ylvästelivät kauniit kaiteet. Birgitta auttoi minua kantamaan painavan laukkuni sisään. Mykistyin täysin kun astuin eteiseen. En ollut koskaan nähnyt mitään niin hienoa taloa. Seiniä koristivat punertavat tapetit joissa luikerteli köynnösten näköisiä kuvioita, suuria tauluja ja kaikkea siltä väliltä. Äitini vei minut huoneeseeni, joka oli siivottu ja kaikki pikkuesineet olivat siististi paikoillaan hyllyillä. Kultainen seinäkello tikitti sänkyni yläpuolella. Sen viisarit näyttivät minulle, että sisäisen petoni aika lähestyy koko ajan. - Jimmy, ruoka on valmista, tulehan jo. Birgitta kajautti talon toisesta päästä. Minun ei ollut nälkä, mutta oli toteltava. Lähdin liikkeelle huoneestani kohti ruokasalia, jonne avautuivat korkeat, valkeat ovet. - Siinähän sinä oletkin. Istu alas. Äitini sanoi ja kaatoi lautaselleni jotakin oudon näköistä mömmöä. Tarjolla oli simpukoita, etanoita ja muuta gourmet- ruokaa. Minua iljetti, olisin toivonut hieman tavallisempaa ateriaa. - Onko jokin vialla? Mikset sinä syö, Jimmy? Birgitta kysyi tunkiessaan simpukkaa suuhunsa. - Ei ole vain nälkä, saisinko nousta pöydästä? Kysyin ja luulin nähneeni yhden simpukoistani liikkuvan. - Mielikuvitukseni vain laukkaa.. Ajattelin mielessäni. - Tottahan toki. Birgitta vastasi ja korjasi astiani pois. Kävelin takaisin ruokasalin oville, mutta pysähdyin kysyäkseni: - Miksi me syömme päivällistä näin myöhään? Kellohan on kohta kahdeksan. - Kuuluu tapoihimme. Siinä kaikki. Henry kertoi vaimeasti. * * * * Makasin sängyssäni kuunnellen kelloni tylsistyttävää tikitystä. Tällä kertaa viisarit osoittivat kellon olevan kymmenen. Pedon aika lähestyi kuin juosten. Birgitta ja Henry nukkuivat talon ylimmässä kerroksessa. Minun huoneeni oli alakerrassa. Tunsin muuttumisen kivun… ennen kuin mitään oli kerinnyt tapahtua. Oli vain ajan kysymys, koska olisin jälleen pedon ruumiissa. Nousin istumaan sängylle ja tähyilin ikkunasta ulos tähtitaivaalle. Kurkkuani alkoi yhtäkkiä kuivata, muuttuisin pian, vaikken tahtonut. Karjaisin ja kaaduin takaisin sängylleni. Tuskin osaisitte kuvitella millaista se kipu oli. Kuin tylsällä sahateräisellä veitsellä olisi vedelty viiltoja ihooni. Pienet korvani katosivat ja tilalle tulivat suipot koiran korvat. Pitkät verenimijän hampaat liukuivat ikenistäni joita särki jo valmiiksi ja kaiken kruunasi pehmeä häntä. En siis enää ollut yhtään oma itseni. Menin ikkunalaudalleni, hyppäsin alas maahan. Tiesin, että tässä kehossa minulle ei voinut tapahtua mitään. Lähdin kulkemaan kapeaa, tuntematonta metsätietä ja silmiini osui joku pieni metsäneläin. Kyykistyin maahan ettei saaliini huomaisi minua. Salamaakin nopeammin olin hyökännyt ateriani kimppuun. Kuului vinkaisu.. sitten hiljaisuus peitti koko metsän. Hento tuuli kosketteli kasvojani. Kurkustani kuului matala murina ja jatkoin matkaani löntystellen. Jälleen yksi eläinraukka oli menettänyt henkensä. Säälin kuitenkin enemmän niitä ihmisiä, jotka olivat menehtyneet takiani. * * * * Birgitta ja Henry eivät aavistaneet mitään, vaikka katoilinkin yöllä ulos. Pari poliisia oli käynyt luonamme kysymässä tiesivätkö vanhempani mitään monien eläinten kuolemasta edes jotain. He vastasivat aina kieltävästi. Outoa minun kohdallani oli, etten tuntenut minkäänlaista syyllisyyttä. Kummallisia tapahtumia jatkui ja jatkui. Meni viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia, eikä kukaan tiennyt mitä eläimille oli tapahtunut. Siinä sivussa muutama pikkulapsi oli saanut surmansa, siitä puhuttiin paljon. Kylä suorastaan tärisi pelosta. Enkä kyllä yhtään ihmetellyt sitä. Minullekin oli tullut vuosien varrella ikää lisää. Vuonna 2002 minä täytin 12 vuotta. Minulla ei ollut mitkään suuret juhlat. Muutaman lahjan sain ja kortteja, siinäpä ne syntymäpäivät sitten olivatkin. * * * * Pitkän viikon jälkeen, huokaisin jälleen pedon hallitessa minua. Nälkäinen toinen puoleni halusi jälleen ravintoa itselleen. Pippurinen puoliskoni sujahti nopeasti siihen samaan metsään, jossa tämä oli ollut aikaisemminkin. Joku seurasi häntä, Dylan tiesi sen. Kutsuin toista puoltani siis Dylaniksi, koska minusta oli ikävää ettei sillä ollut nimeä. Seuraaja oli piiloutunut jonnekin lähettyville. Oksa rasahti kuuluvasti. Dylan liikahti ääntä kohti. Ketään ei kuitenkaan ei näkynyt. Vielä ainakaan. Dylan hätkähti raivostuttavaan junan kolinaan. Hän vilkaisi jälleen ympärilleen ja näkikin jonkun hyvin haalean varjon pilkistävän puun takaa. Seuraajan varjo liikahti pikkaisen ja Dylan hivuttautui lähemmäs. Hänen korviinsa ulottuivat hiljaiset sanat: - Et sinä pahaa tarkoita… Suloinen pikkutyttö astui esiin puun takaa tuima ilme kasvoilla. - Mikä on tuo ilme? Dylan hämmästeli muristen tytölle, joka ei näyttänyt pelkäävän, vaikka ikääkin oli vielä vähän. - Sinun on lopetettava tämä! Kaikki ovat niin peloissaan, että tuskin uskaltavat raottaa edes ulko-oveaan. Tyttö ei vaihtanut ilmettään toiseen, vaan piti sen kasvoillaan tiukasti, tekipä se kuinka kipeää tahansa. - Pelkäätkö sinäkin? Ikäiseksesi et näytä ollenkaan pelokkaalta. Dylan sanoi hymyillen ja nousi seisomaan kahdelle jalalle. Hänen henkensä haisi pahalta, suusta tulvi vaahtoa ja kulmahampaat pilkottivat ylähuulen alta. - Jonkun on oltava rohkea ja kohdattava vihollisensa, mutta et sinä ole viholliseni. Näen silmistäsi kuinka hyvä olet oikeasti.. Silti joku korviesi välissä käskee sinua tappamaan. Toinen puoliskoni ei saanut sanojaan suusta. Kai hän oli niin ymmällään tuosta pikkuisesta tytöstä, joka aidosti uskoi Dylanin olevan hyvä.. Ei lainkaan paha. - Samanlaiset… Yhtä kauniit silmät kuin Jimmyllä. Hän ajatteli ja totta kai Jimmy kuuli kaiken, muttei sanonut mitään. Nälkä kurisi Dylanin mahassa. Murina kaikui taas hänen kurkustaan, tällä kertaa vain kovemmin. Tyttö ei perääntynyt, sillä tiesi pakenemisen olevan turhaa. Hänhän seisoi oudon pedon lähellä, jolla oli sanoinkuvaamaton nälkä. - Mikset sinä juokse? Et ole lainkaan sellainen kuin toiset asukkaat ovat.. - Minun ei vaikuta juosta, tiedät sen itsekin. Olen täynnä sinulle kuuluvaa ainetta: Lihaa ja verta. En pelkää sinua enkä kuolemaa, nehän ovat vain asioita jotka kuuluvat jokaisen elämään. Tyttö vastasi. Hänen äänensä oli niin herkkä ja vaatimaton. Sitä kuunnellessa Dylanilta putosi tämän ensimmäinen kyynel. Hän ei ollut koskaan itkenyt. Kesti vain pienen hetken kun Dylan oli taas turmellut yhden elämän. * * * * Kului 8 vuotta ja minusta kasvoi 20- vuotias mies, joka tuskin antaa itselleen koskaan anteeksi tuota tytön kuolemaa. Kadun sitä ikuisesti. Vanhempani sinnittelevät vielä vanhainkodissa, mutta luulen, että edes hengityskone ei pidä heitä enää kauaa hengissä. Käyn katsomassa heitä joka päivä ja onnekseni olen tottunut Henryn julmaan katseeseen. Nyt kun kirjoitan tätä tarinaa teille hyvät lukijat, haluan teidän tietävän, että sanat eivät riitä kuvaamaan kuinka paljon vihaan itseäni. Toivon ettemme koskaan kohtaa toisiamme, mutta nyt on mentävä. Pedon aika on taas koittanut.