Kun kävelin metsän sumuista polkua pitkin, mielessäni ei liikkunut mitään. Ei pienintäkään ajatusta mistään. Tuntui kuin kävelisin paikassa, missä aikaa ei ollut. Paikassa, jossa ei tunnettu aika- sanaa. Kotikyläni oli jo kaukana, siitä ei näkynyt enää vilaustakaan, minun täytyi olla hyvin kaukana. En edes tiennyt missä olin, eikä minua itse asiassa kiinnostanutkaan. Kyllästyin tuijottamaan tyhjyyteen ja olemaan ajattelematta mitään. Pysähdyin, katsoin viimein ympärilleni. Tuttua seutua, mietin. Minä tunsin nämä metsät kuin omat taskuni, olinhan asunut täällä aina. Kello oli vasta viisi aamulla, heräsin siis todella aikaisin, jotta voisin nauttia metsän tuoksusta ja tuntea aamukasteen varpaissani. Minusta ne olivat elämäni rauhoittavampia hetkiä. Vedin vielä hetken syvään henkeä ja ajattelin, että olisi ehkä hyvä lähteä jo kotiin. Vanhempani eivät pitäneet aamuisista retkistäni. Juoksin, niin lujaa kuin oli vain mahdollista. Heiniä tarttui jalkapohjiini, ne kutittivat minua. Nauroin, mutta mietin isäni ilmettä, kun saisi tietää minun lähteneet taas varhain aamulla metsään. En ymmärtänyt, mitä pahaa siinä oli? Hyppäsin ketterästi syvän ojan yli kivikkoon. Kaaduin, kuten mennessäni metsään. Sain vain pari naarmua, mutta se ei haitannut. Lyhyet ruskeat hiukseni olivat hyvät tällaisina hetkinä, ne eivät olleet silmillä koko ajan. En pitänyt edes pitkistä hiuksista. Olin nopea jaloistani, mutta vaarana oli aina, että saatoin juosta minne vain, sillä mikään ei tuntunut hidastavan minua. Naurahdin. Aloin haistaa savua. Voi ei, mietin. Kunpa oma väkeni ei olisi herännyt vielä, sillä aurinko oli tosiaan alkanut nousta jo taivaalle. Kiersin talollemme takakautta ja kurkistin nurkan takaa. Ei näkynyt ketään, huokaisin helpotuksesta. Istuuduin maahan ja nojauduin seinää vasten. Suljin silmäni, yritin hengittää mahdollisimman tasaisesti. Kuulin takaani askelia, mutta en jaksanut liikahtaa. - CHERYL! Kiljaisin ja hyppäsin nopeasti ylös. Pikkusiskoni nauroi minulle, kun oli nähnyt reaktioni - kenties jopa ilmeeni. Hän väänsi naamaansa ja sai aikaan mitä ihmeellisimpiä ilmeitä. Hän sai minut aina nauramaan. Chira oli 10- vuotias ja minä 16, silti olimme todella hyvissä väleissä. Emme ole koskaan riidelleet, vaan kumpikin on iloinen siitä, että meillä on toisemme. Chira hyppi kaulaani ja kaaduimme pyörien maahan, hänen naurunsa oli niin ihana. Kuulin sisältä möreää ääntä, isä taisi herätä meluumme. - Kuka täällä oikein meluaa? Hän huusi ovelta ja hieroi väsyneitä silmiään. Hymyilimme siskoni kanssa leveästi ja irvistimme nopeasti isälle. Hänkin nauroi. Hänen naurunsa oli käheä, toisinaan päästi kimeän äännähdyksen, kun oli niin innostunut. Rakastimme Chiran kanssa isäämme valtavasti, hän oli viettänyt kaikki hetket meidän kanssamme ja ollut lohduttamassa jos oli aihetta suruun. Totta kai myös äiti oli meille tärkeä, sitä ei voinut kieltää. Tosin minua on aina harmittanut se, kun äiti tuntuu olevan kovin usein siskoni kanssa, eikä vietä aikaa minun kanssani juuri ollenkaan. Isä tuli luoksemme suurin askelin ja otti meidät syliinsä. Nuo hetket merkitsivät minulle niin paljon. Tuntui todella hyvältä nähdä Chiran hymyilevän ja nauravan, en koskaan halua, että hän olisi surullinen tai joku satuttaisi häntä. Chira on ollut minulle aina paras ystäväni, minulla kun ei ole oikein paljon noita ystäviä joiden kanssa olla. En tiedä mitä tekisin, jos minulla ei olisi Chiraa. Isä pörrötti siskoni hiuksia ja piti meitä tiukasti sylissään. - Voi teitä, tytöt. Rakastan teitä niin kovasti! Hän sanoi ja antoi pienen pusun meille kummallekin poskelle. - Niin mekin sinua isä. Sanoimme yhteen ääneen ja nauroimme jälleen.
Oli kulunut melkein viikko tuosta päivästä, kun näin hänet ensimmäistä kertaa. Uusi tulokas kylässämme… Se oli outoa. Kuka tänne nyt haluaisi? Minäkin vain odotin, että kasvaisin aikuiseksi ja voisin muuttaa pois täältä. Kaikesta huolimatta hän ilmestyi, käveli sisään portista, selässään reppu, josta roikkui erilaisia esineitä, matkamuistoja arvelin. Pidin häntä visusti silmällä, seurailin häntä ja yritin päästä mahdollisimman lähelle häntä, jotta voisin kuulla mitä hän puhuisi muille. Käytökseni oli aika lapsellista, tiesin sen, ei tarvitse kertoa sitä minulle uudestaan. Hän vain ei tuntunut luotettavalta henkilöltä, mutta silti kuin joku näkymätön olento vetäisi minua hänen lähelleen jatkuvasti. Olento… Miten typerästi minä taas kuvailin tuonkin lauseen. Sillä olennolla täytyi olla todella mahtavat voimat, kun se sai minut lähestymään häntä, en aina edes huomannut sitä, että olin hakeutunut hänen lähelleen. Minulle ei ole koskaan ennen käynyt näin, jopa pikkusiskoni oli huomannut asian ja nauroi minulle. Rankka vesisade herätti minut varhain aamulla. Oli kylmä. Silti muut vain nukkuivat sikeästi. Chira näytti suloiselta nukkuessaan, minua alkoi hymyilyttää. Käänsin kylkeäni ja yritin saada vielä nukutuksi, turhaan. Heitin peiton päältäni ja katsoin ikkunasta ulos, metsä näytti kovin harmaalta. En voisi mennä sinne tällä hetkellä. Nojasin käteeni ja tahdoin kovasti mennä ulos, mutta äidin mielestä emme jostain syystä saaneet mennä näin kovalla sateella ulos. Äidillä oli kummallisia määräyksiä. Toisaalta… Oliko minun aina pakko toteltava? Olin enemmän isäni kaltainen siis. Niinpä säntäsin ulos arkailematta enää lainkaan. Tuntui ihanalta, kun sade putosi päälleni ja valui pitkin kasvojani. Siinä seistessäni hetken aikaa, nauttien jokaisesta sekunnista, kuulin jostain läheltä ääntä. Pyöritin päätäni ja saatoin nähdä sivusilmällä jonkun tumman hahmon juoksevan ohitseni. Aloin liikehtiä hahmon tahtiin, pyörin paikallani yhtä nopeasti ja lopulta tuli pakottava tunne juosta. En pystynyt enää olemaan aloillani. Juoksin kohti porttia ja tuntui kuin se sama olento vetäisi minua väkisin sinne. Tällä kertaa en pysähtynyt kuten ennen. En saisi poistua kaupungin puolelle ilman lupaa, mutta en pystynyt enää pysähtymään. Minulla oli hyvin vapautunut olo, tahdoin oloni olevan aina sellainen. Aivan kuin minut olisi vapautettu kahleista, joista on ollut vaikea päästä vapaaksi. Olin juossut jo minulle pitkän matkan ja olin hengästynyt. Tunsin jalkojeni tärisevän ja kaaduin polvilleni maahan, olento lopetti sen pakottavan tunteen kuin seinään. Mietin hetken aikaa missä olin, vettä satoi edelleen. En ollut ainakaan lähelläkään kaupunkia. Ilma tuntui ympärilläni raskaalta ja nouseminen maasta oli haastavaa. Painoin maata käsilläni ja ponkaisin ylös, oloni oli nyt kovin sekava. Aivan kuin maa olisi liikkunut jalkojeni alla. En ollut varma missä olin, kodin täytyi olla kaukana. En muistanut mistä suunnasta olin tullut, kun se olento veti minua niin kovasti pois kylän porteilta. Näin otsahiusteni alta vilaukselta kahdet jalat, nostin pääni ylös ja katsoin edessäni olevaa henkilöä synkin silmin. - Neiti, oletteko kunnossa? Kuului nuoren pojan ääni ja seisoi kädet puuskassa. - Näytänkö sinusta jotenkin siltä, etten olisi? Tokaisin töykeästi. - Itse asiassa kyllä. Katsoin häntä päästä varpaisiin ja hymähdin. Hän näytti hassulta märissä hiuksissa. Hän oli suunnilleen saman ikäinen kuin minä, noin viisi- kuusitoistavuotias. Se mikä minulle jäi päällimmäiseksi mieleen pojasta, olivat hänen silmänsä. Toinen oli tummanruskea, toinen hieman sinertävä. Noiden erikoisten silmien vastapainoksi pojalla oli muuten tavalliset kasvonpiirteet, pieni nenä ja kapeat huulet. Hän katsoi minua hetken pitkään ja hymy levisi hänen kasvoilleen, sitten kääntyi lähteäkseen. - Hei…! Aioin huutaa, mutta kurkustani pääsi vain säälittävä piipitys, silti hän kääntyi uudestaan minuun päin. - Osaisitko neuvoa minut takaisin kylään?… Olen tainnut vähän eksyä. Sanoin ja ääneni värisi hieman jännityksestä. Poika katsoi minua oudosti ja purskahti nauruun. Mitä nauramista tässä olisi? Olin täysin märkä ja vettä satoi edelleen. Katsoin häntä takaisin ilme vakavana ja naputin maata jalallani. - Mitä hauskaa tässä on mielestäsi? - Olen kovin pahoillani, mutta sinä et näytä tuntevan minua. Hän vastasi ja nappasi kielellään vesipisaroita. Minua ei naurattanut edelleenkään yhtään. Saatoin ottaa askeleen häntä kohti. Tuijotin häntä pitkään ja kallistin päätäni. - SINÄ! Sain sanotuksi ja huomasin osoittavani häntä sormella. Lopetin sen oitis. Hän vain repesi äänekkääseen nauruun, minua alkoi suututtamaan. Oli hyvin lähellä etten lyönyt häntä ja vaatinut selittämään, missä päin kylä oli. Luovutin. Lähdin kävelemään pois hänen inhottavan naurunsa luota, olin niin täynnä kiukkua, että teki mieli itkeä. Tämä kaikki oli täysin sen olennon syytä, minun olisi pitänyt vastustaa sen voimaa ja pysyä vain visusti kotona. Tälläkin hetkellä voisin olla lämpimän peiton alla, mutta ei! Olin jossain kaukana kaikesta tuon pojan kanssa, joka vain nauroi minulle ja jota en edes tunnistanut. Minua nolotti. Hänhän oli se uusi poika kylässä, se jota minä olin aikani seuraillut. Miten en muka tunnistanut häntä? Syytin siitä sadetta. - Samasta kylästä… Ajattelin puoliksi ääneen. - HETKINEN! Käännyin heti takaisin ja juoksin hänen peräänsä. Tartuin hänen olkapäähän ja pyöräytin hänet minuun päin. Hän hymyili minulle pilkallisesti. - Sinähän olet menossa kylään, etkö olekin? - Paljonko kello on? Mitä ihmettä? Miten tuo liittyi edes aiheeseen? - En minä tiedä… Ei minulla ole kelloa. - …Parasta pitää kiirettä, taidan olla myöhässä kotoa ja ehkä sinunkin olisi parempi jo palata kotiin. Hän totesi. Tällä kertaa hänen hymynsä ei ollut lainkaan pilkallinen, eikä hän nauranut minulle. Ennen kuin ehdin sanoa tuohon mitään, hän tarttui minua käsivarresta ja lähti vetämään minua vauhdilla kohti kylää. Pojan ote oli luja, en varmasti irtoaisi siitä helposti. Ukkonen jyrähti kauempana, säikähdimme molemmat. Kiljaisimme, katsoimme toisiamme ja nauroimme. Minun oli todella kylmä, ajattelin vain, millaisen huudon saisin kotona, kun olin kadonnut noin vaan. Emme juuri väistelleet vesilätäköitä vaan mieluummin kastelimme kenkämme ja päätimme oikaista kylään erään pellon poikki. Sen nurmi oli märkä ja liukas, hetkessä olimmekin kaatuneet maahan. Oli ongelmia päästä takaisin ylös, ukkonen jyrisi vain koko ajan lähempänä. Hiukseni eivät taatusti kuivuisi hetkessä, vaatteenikin olivat aivan läpimärät. Tästä äiti ei pitäisi. Sujahdimme nopeasti portista sisään, näin jo kaukaa kuinka vanhempani huutelivat minua nimellä. Pysähdyimme ja poika irrotti otteensa, käsivarteeni oli painautunut hänen kämmenensä kuva. Mitään sanomatta hän katosi ja minä jäin yksin seisomaan sateen alle. Katsoin mutaista maata ja kävelin varovasti kotiin, tiesin ettei tästä hyvää seuraisi. - TUOLLA HÄN ON! CHERYL! Pikkusiskoni kiljaisi ja juoksi itkien syliini. Silitin hänen päätään yrittääkseni saada häntä hieman rauhoittumaan. Isäni tuli jostain meidän väliimme ja veti minua hiuksista mukaansa. Chira kiljui peräämme, ettei isä saisi viedä minua mihinkään, mutta hän tukisti minua oikein kunnolla. Huusi ja läimäisi minua päähän, minuun sattui. Pyysin anteeksi itku silmäkulmassa ja katsoin isää syvälle silmiin. - Isä, minä… - Minä tiedän, kulta. Tiedän. Isä ehti sanoa, ennen kuin sain sanottua lauseeni loppuun. Hän halasi minua pitkään ja piti minua tiukasti lähellään. Tunsin hänen hengityksen niskassani ja kuuntelin korvallani hänen sydämensä lyöntiä, niin rauhallinen tahti. Vaikka isä olikin suuttuessaan melko ajattelematon, niin silti hän on minulle se isä, jota rakastin niin kovasti. - Anteeksi. Sanoin vielä, kun päästin hänestä irti ja menin sisään kuivattelemaan itseäni. Isä ei näyttänyt enää vihaiselta, hän vain hymyili minulle leveästi ja viittoi käsillään lauseen: Mene nyt vain.
Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä? Minä en, mutta uskon sattumiin. Entäpä kohtaloon? Onko meille määrätty jokin asia, sitten, ehkä aikojen päästä se tapahtuu? Minä haluan uskoa, että kohtalo on olemassa. Oli se sitten millainen tahansa, hyväksyn oman kohtaloni. Raapustin vihkooni. Nostin katseeni paperista kohti taivasta ja tuijotin edessäni olevaa lampea, sen pinta oli kuin peili. Oli niin tyyntä, ei pienintäkään tuulenvirettä mistään suunnasta. Nautin näistä hetkistä, kun sain olla vain itseni kanssa jossain kaukana kaikesta ja antaa ajatusten liitää vapaana, kuin lintu, joka saa nousta siivilleen ja lentää minne ikinä haluaa. Kadehdin, olisipa minullakin siivet. Käänsin vihkoni sivua ja tartuin kynään. Sen kapea kärki liikkui sulavasti paperilla, pidin piirtämisestä. Olin pakannut reppuuni värikyniä ja hieman lisää paperia, mitään muuta en tarvinnut tällaisiin hetkiin. Mieleeni palautui pojan silmät, en ollut koskaan nähnyt sellaisia silmiä. Omani olivat vihreät. Kieleni pilkisti esiin huulteni välistä, minä keskityin. Kynän jokainen veto vaikutti työn lopputulokseen ja minä pyrin aina täydellisyyteen. Aurinko lämmitti kasvojani, minulla oli hyvä olla.
Poika marssi leikkivien lasten ohi ja heidän iloiset äänet vaimenivat hetkessä. Hän vain vilkaisi heitä nopeasti ja jatkoi matkaansa. Poika oli saanut edellisenä päivänä aikamoisen huudon, mutta hän ei ollut itkenyt, sillä hänelle oli opetettu, ettei itku auttaisi mitään. Nyt hän oli matkalla metsään, hän tahtoi tänään vain rentoutua metsän suojassa. Poika ei juuri koskaan ehtinyt vain nauttia jostain tietystä hetkestä, vaan hänellä oli aina kova kiire jonnekin, hän ei tuntunut pysyvän aloillaan. Nyt hän kuitenkin päätti yrittää. Minä istuin edelleen samalla kivellä, nojaten vanhaan puuhun. Vilkaisin työtäni paperissa ja naurahdin vähäsen. - Täydellistä. Tuumin ja ajattelin pitää pienen tauon. Hyppäsin ketterästi kiveltä alas ja kumarruin lammen lähelle, huuhtelin vedellä kasvojani ja täytin vesipulloni. Kaaduin polviltani pehmeälle sammaleelle, minun teki mieli nukahtaa hetkeksi. En saanut nukuttua viime yönä juuri ollenkaan. Epäilin, että olin tullut kipeäksi siitä rankasta sateesta, mutten sentään. Ehkä eilinen päivä oli vain ollut niin erikoinen minulle, joten sen tapahtumat pyörivät vain mielessäni. Ennen kuin ehdin tajutakaan, olin nukahtanut sikeästi. Edes lintujen voimakas laulu ei häirinnyt minua. Poika huomasi puiden välistä tuon suuren kiven ja sen päällä olevan repun. Hänen mielenkiintonsa kasvoi, joten meni varovasti lähemmäs. Silloin hän huomasi minut, nukuin edelleen. Hän päätti istuutua kivelle odottamaan, että heräisin. Reppuni oli unohtunut auki ja hän näki vihkoni ja sivun, jolle olin piirtänyt pojan silmät. Tummanruskea ja toinen hieman sinertävä, sellaiset ne olivat edelleen. En ollut kuvitellut niitä. Poika tarttui sormenpäillään vihkoon ja tutkaili kuvaa tarkemmin eikä voinut lakata hymyilemästä. Hän laittoi sen suosiolla takaisin reppuuni, jotten minä huomaisi hänen tonkivan tavaroitani. Kuten varmaan arvaattekin, silloin minä avasin silmäni kuin olisin aavistanut jotenkin, että vieressäni olisi joku. - Terve! Poika sanoi iloisesti. Hieroin silmiäni ja heräsin todellisuuteen, kun näin hänen silmänsä, jotka olin yrittänyt karkottaa mielestään. Melkein kirosin ääneen. - Mitä sinä täällä teet? Huomasin aukinaisen reppuni ja syöksyin heti sitä kohti. Nappasin sen käteeni toivoen ettei poika ollut vahingossakaan tonkinut reppuani. - Enkö saisi? Hän kysyi minulta. - Et! - Miksen muka? Metsässä on tilaa muillekin. - Minun pitää nyt mennä, okei? Sanoin ja ääneni värisi pahemmin kuin eilen. Oikeasti olisin halunnut jäädä, mutta jonkin vain pakotti minut lähtemään pois. Heitin repun selkääni ja lähdin kävelemään takaisin kotiin mahdollisimman nopeasti, vaikka maasto olikin vaikeaa. - Sinä piirrät hyvin. Hän huikkasi perääni. Pysähdyin ja katsoin häntä olkani yli. Mieleni teki hymyillä, mutten saanut minkäänlaista hymyä syntymään kasvoilleni, joten tuijotin häntä suu tiukkana viivana. - Oletko sinä tutkinut reppuani? Minä kysyin. - Miksi jätät reppusi auki jos et halua, että tavaroitasi tongitaan? - MINÄ… Mitä? Hän nauroi taas. Seisoin kädet vyötäisilläni ja seisoin niin suorassa kuin vaan pystyin. - Reppusi oli auki, kun minä tulin paikalle, joten on ihan oma vikasi, että näin työsi. Mutisin jotain itsekseni ja istuuduin takaisin sammaleelle, en enää viitsinyt lähteä minnekään, kun hän oli saanut minut pysähtymään. - Kiitos… Sanoin, mutta yritin näyttää suuttuneelta. - Eikö sinun pitänytkään lähteä? Poika vilkaisi minua sivusilmällä ja hetken näytti siltä, kuin olisi iskenyt silmää. - Sitäkö sinä toivoisit? Jalkani halusivat juosta, mutta järkeni käski minun pysyä vain aloillani. Kovin ristiriitaista. - Olenko minä muka väittänyt sellaista? No kuulostinpa minä viisaalta. Halusin läimäistä itseäni. Tuli hiljaista. Emme puhuneet tai katsoneet toisiamme, miksi minä edes vietin aikaani hänen kansaan? Enhän edes tiennyt hänestä mitään tai nimeä. Olen aina sanonut itselleni, että pysy kaukana sellaisista, joita et tunne, heistä ei seuraa kumminkaan mitään hyvää, mutta tässä minä vain olin. Nauroin tuntemattoman henkilön kanssa ja minä jopa nautin siitä! - Minä olen muuten West, on kunnia tutustua teihin neiti… Naamani alkoi punoittaa, kun kuulin hänen nimensä. Miten ihana! - Cheryl. Kerroin ja hymyilin leveästi hänelle. - Pahoittele töykeää käytöstäni, Cheryl. Oli vaikeaa vastata mitään, joten pudistin vain päätäni ja toivoin sen riittävän hänelle. - Mistä sinä olet muuten kotoisin? Kysyin rohkeasti. - Kaukaa etelästä, niin kaukaa, että tuskin sinä tuskin olet siellä käynyt. - Mistä sinä voit sen tietää? Jospa olenkin käynyt. Hän naurahti minulle. - Roseworth Vaikenin saman tien, en tosiaan ollut käynyt siellä koskaan. Enkä ollut ikinä kuullutkaan tuollaisesta paikasta. - Kuten epäilinkin. West katsoi minua oudosti mulkoillen pitkien otsahiustensa alta. Hänen mustat hiuksensa kiilsivät auringon paisteessa kauniisti ja näyttivät niin pehmeiltä ja sileiltä, kuin silkki. Silloin muistin, minun piti olla kotona ennen iltapäivää, joten vedin reppuni kiinni ja nousin kiireesti ylös. Minun piti auttaa äitiäni huomisen juhlan valmistelussa, syntymäpäiväni olisivat huomenna ja täyttäisin kuusitoista. Mietin, pitäisikö minun kutsua West juhliini, mutta se voisi aiheuttaa kotona epäilyksiä, vaikka en minä edes pitänyt hänestä sillä tavalla, hän oli minulle ystävä. - Tuota… Minun pitäisi mennä kotiin auttamaan äitiäni. Meillä on huomenna juhlat joten… West nousi salamana ylös kiveltä ja hänen silmänsä kirkastuivat hetkessä. En halunnut herätellä turhia toiveita, että hän voisi todellakin tulla meille huomenna, mitä siitäkin seuraisi. Vanhempani eivät edes tunteneet häntä. - Juhlat? Hän kallisti aavistuksen päätään ja katsoi minua silmiin pitkään. - Syntymäpäiväni ovat huomenna, täytän kuusitoista. Hetkeäkään epäilemättä olin juossut pois kiveltä ja jättänyt typerästi Westin seisomaan sinne yksin. Minua kadutti ja halusin kääntyä takaisin, mutten saanut enää itseäni pysäytettyä. Käytökseni jäi taatusti vaivaamaan Westiä, joten siksi hän varmaankin juoksi perääni. - Cheryl, odota minua! Hänen pehmeä äänensä sai minut väkisin hidastamaan vauhtiani. - Oli mukava jutella kanssasi, mutta nähdäänkö huomenna illalla tai jutellaan toisena päivänä lisää? Ehdotin hänelle. Yritin saada äänensävyni kuulostamaan täysin vilpittömältä ja ystävälliseltä. Hän tuntui ymmärtävän minua ja nyökkäsi minulle, sen jälkeen West katosikin nopein juoksuaskelin.
Olin pukeutunut parhaimpiini vaatteisiin, mitä löysin vaatekaapistani. Huokaisin ja pyyhkäisin rypyt suoriksi tummansinisestä hameestani. En niinkään viihtynyt hameissa, minun oli rennompi olla poikien vaatteissa, mutta äitini vaati minua pukeutumaan sievästi. Hän ei halunnut nähdä minua syntymäpäivilläni likaisissa poikien vaatteissa. Kun juhlien aika koitti, vieraita tulvi sisään koko ajan vain lisää, ja he kaikki olivat minun ystäviäni. Salaa toivoin, että West tulisi juhliini, mutta koska en ollut kutsunut häntä, minun oli turha odottaa häntä. Vieraiden seassa oli yksi poika, sillä olinhan tunnetusti ystävällinen, niin olin kutsunut hänetkin, koska olimme tunteneet jo monta vuotta. Äitini tarjoili meille mehua ja leikkasi kakusta palan meille kaikille. Vähän väliä huomasin tuon pojan vilkuilevan minua, minua alkoi nolottaa. Puristin toisen käteni nyrkkiin ja pyyhin hien otsaltani. Tarjoilun jälkeen isäni soitti viuluaan ja polki jalallaan tahtia. Juhlijat innostuivat tanssimaan hetkellisen ujostelun jälkeen, kun äitini näytti heille hieman mallia. Siirsin mukini ja lautasen syrjään ja taputin käsiäni musiikin tahtiin ja nauruni kuului varmasti metelistä huolimatta. Sitten Arthur, vieraiden ainoa poika tuli eteeni ja kumarsi. Ele sai minut hyvin hämmentyneeksi enkä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Äitini katsoi minuun päin ja hoputti katseellaan minua suostumaan tanssiin Arthurin kanssa. En voinut enää kieltäytyä. Hän veti minut lähelleen ja keinutti minua käsiensä varassa. Isä oli valinnut nyt hiukan rauhallisemman sävelmän. Vilkuilin poikaa ujosti kulmieni alta, toivoin todellakin, että olisin kutsunut Westin juhliini. En arvannutkaan, että jotain tällaista tapahtuisi Arthurin kanssa, ja minä tahdon olla hänelle vain ystävä. Hän pyöritti minua nopeasti ja hymyili niin kovin leveästi. Minä en. Ei mennyt kauaa, kun musiikki hiljeni ja kaikki nousivat seisomaan tuoleiltaan. Ovi pamahti voimakkaasti auki ja tönäisin Arthurin sivuun. Huokaisin syvästä helpotuksesta ja hymy levisi viimeinkin kasvoilleni. West seisoi ovella, hän hengitti raskaasti ja nojasi toisella kädellään seinään. Menin hänen luokseen ja ojensin käteni. West paransi ryhtiään välittömästi, jonka jälkeen siisti pörröisiä hiuksiaan. - Anteeksi, olen hieman myöhässä. Hän sanoi silmät loistaen. - Mutta… Enhän minä edes kutsunut sinua. - Kyllä minä tiedän, että tahtoisit kumminkin minut mukaan juhliin, sitä paitsi minulla on sinulle jopa lahja. West ojensi minulle pienen ja vaatimattoman näköisen rasian, joka oli paketoitu melko huolimattomasti. Paperi oli melkein teipin peitossa, mutta ympärillä oli kaunis kultainen nauha. Istuuduin takaisin paikalleni avatakseni paketin. Westin tulo juhliin todellakin piristi mieltäni. Revin innoissani paperin pois ja rasian sisältä löytyi rannekoru, johon oli kiinnitetty pieni puinen susi. Olin niin iloinen, että melkein itkin. En ollut ikinä saanut yhtä ihanaa lahjaa. Jokainen pikkuinen yksityiskohta oli veistetty taitavasti näkyviin. - Kiitos! Tämähän on aivan ihana. Kiljaisin onnellinen hymy kasvoillani. - Kaunis! Teitkö tämän itse? West nyökkäsi ja huomasin hänen olevan punainen hiusrajaan asti. Poika siirteli jalkojaan hermostuneesti ja sydän hyppäsi melkein kurkkuun, kun kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja halasin lujasti. Varovasti West laski toisen kätensä niskaani ja taputti toisella kädellään selkääni. - No, älä nyt liioittele… Se nyt on vain semmoinen. Hän mutisi. Kiittelin häntä moneen kertaan, olin niin ihastunut korusta, että hypähtelin ilosta. Tartuin Westin käteen ja vein hänet keittiöön, tarjosin hänelle mehua ja kakkua. Juttelimme pöydän ääressä tovin ja kiinnitin korun ranteeseeni, se sopi minulle hyvin. Arthur tuijotti meitä vihaisesti, mutta päätin olla välittämättä. Äkkiä isä tarttui jälleen viuluunsa ja soitti nopean kappaleen. Arthur veti kyselemättä minut mukaansa, West löi nyrkkinsä pöytään. Hypimme Arthurin kanssa ja loikimme riehakkaasti muiden tanssijoiden keskellä. Halusin irti hänen otteestaan, mennä takaisin Westin luokse. Hän vilkuili minua koko ajan nojaillen käteensä. Yritin sanoa Arthurille, että lopettaisi, mutta hän tukki suuni kämmenellään eikä välittänyt mielipiteestäni. Pyörimme aivan liian nopeasti, en pysynyt hänen perässään. Arthur vei minut seinää vasten ja painoi kätensä olkapäilleni. Hän puristi sormillaan olkapäitäni ja katseli minua pitkään silmiin. Minua ahdisti moinen käytös! Sitten, hetken päästä, hän suuteli minua. West menetti itsehillintänsä ja nousi pöydästä, kun huomasi tilanteen. Tuoli kaatui ryminällä lattialle ja juoksi minun ja Arthurin luokse. Hän tarttui Arthuria niskasta ja tönäisi vanhemman pojan rajusti kauemmas. Arthur oli kookkaampi kuin West, oli suorastaan ihme, että West sai tämän liikahtamaan. - Mikä sinua vaivaa? Arthur huudahti vihaisesti, kun sai tasapainonsa takaisin. - Haluatko tapella? - Anna tulla vaan! Mitä enää viivyttelet? West yllytti ja nosti nyrkkinsä esiin. - West, lopeta! Minä käskin. - Luulin sinun käyttäytyvän paremmin… - Miten voisin, kun tuo lääppii sinua?! West puhisi, hän ei katsonut minuun. Arthurkin oli kohottanut nyrkkinsä ilmaan. - Minun tyyliini ei kuulu tapella pienempien kanssa. Hän sanoi tyynesti, mutta silloin West löi nyrkkinsä pojan leukaan. Arthur kaatui maahan ja katsoi poikaa yllättyneesti, pidellen samalla kättään leuassaan. West huusi toiselle pojalle ja lausui hänelle loukkaavia sanoja. Minun oli vaikea pidellä kyyneleitäni. Arthur vilkaisi vielä Westiä ja käänsi selkänsä. Poika aikoi hypätä poispäin kävelevän Arthurin niskaan, mutta isäni tarttui Westin kädestä lujalla otteella. - Nyt sinä lopetat tai häpäisen sinut kaikkien näiden vieraiden edessä! Isäni karjaisi hänelle. Isäni oli pitkä mies ja hieman pyöreä, mutta todella vahva, joten hänen sanansa taisivat mennä perille. West laski kätensä hiljaa ja katsoi alas maahan. Isä raahasi Westin toiseen huoneeseen ja sulki oven perässään. Minä käännyin ympäri ja tuijotin kaikkia vieraitani, he näyttivät järkyttyneiltä. En sanonut mitään, vaan pidin katseeni tiukasti kiinni ulko-ovessa. Äitini laski kätensä pääni päälle ja pyysi ystäviltäni anteeksi puolestani. He nyökkäsivät ja poistuivat yksitellen ulos talosta. Istuuduin alas tuolille ja pidin päätä käsieni suojassa, enkä enää pidätellyt itkuani. Annoin kyynelteni valua poskilleni. Olin hyvin pettynyt ja vihainen, kaikki oli pilalla. Kaikki ystäväni järkyttyivät, eivätkä varmasti enää puhuisi minulle mitään, sillä he varmasti häpesivät minunkin puolestani. Kaduin, että kutsuin Arthurin juhliin, ilman häntä mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Westin tulo juhliini oli hieno asia, vaikka Arthurin kanssa kävi näin… Hän olisi silti voinut hillitä itseään. Äiti istui viereeni ja kietoi kätensä ympärilleni, yrittääkseen rauhoitella minua. Pyyhin kyyneleeni paidan hihaan ja odotin, että isä päästäisi Westin puhuttelusta. West istui puisella jakkaralla ja isäni seisoi hänen edessään kädet puuskassa. - Luulimme sinulta hyvää käytöstä, kun tullessasi ovesta sisään näytit hyväkäytöksiseltä nuorelta mieheltä. - Tiedän, ja pyydän anteeksi… West sanoi ja hänen katseensa kierteli pitkin huoneen seiniä ja lattiaa. Siten hän yritti vältellä isäni tuimaa katsetta. - Luulenpa, että pelkkä anteeksipyyntö ei auta. Isäni sanoi Westille, joka näytti hyvin katuvalta. - Minkä ikäinen sinä olet? - Kuusitoista… West kuiskasi, eikä katsonut vieläkään isääni päin. - Kuusitoista… Isä toisti Westin sanat. - Tiedät kyllä mikä on oikein ja mikä väärin, mutta on kyse siitä, kumman tahdot valita. Isäni piti tauon ja odotti Westiltä jonkinlaista vastausta. Poika vain istui hiljaa jakkaralla ja pyöritti peukaloitaan ja puri etuhampaillaan huuliaan. - Sinä et voi ymmärtää, Cherylistä on tullut minulle tärkeä ihminen vain parissa päivässä. Hän on ainoa ihminen, joka tuntuu ymmärtävän minua! West veti henkeään tuon sanottuaan, hän ei pahemmin pitänyt taukoja puhuessaan. - Minä ymmärrän kyllä. Isäni huokaisi. - Mutta se ei rauhoita mieltäni, sillä nyt mieluummin näkisin hänet Arthurin seurassa kuin sinun, tuon äskeisen jälkeen. Nyt West katsoi isääni pitkään silmiin. Hänestä tuntui pahalta kuulla tuo, hän todellakin yritti hillitä itseään! Mutta kuinka se voi olla mahdollista, kun joku koskettaa toista henkilöä ilman tämän lupaa? Ja, kun Cherylistä on tullut Westille tärkeä henkilö, niin… Hän vain tahtoi suojella tätä. - Silti… En voi päättää kenen kanssa tyttäreni haluaa ystävystyä. Isäni painoi suuren kätensä Westin olkapäälle ja pyysi poikaa katsomaan häntä. Westin katse ei enää kierrellyt. - Nyt, poika… Tahdon sinulta yhden lupauksen. West ei voinut muuta kuin nyökätä. - Ja jos kuulen jostain, että olet rikkonut lupauksesi, vannon, että kannan sinut omin käsin ulos tästä kylästä ja pidän huolen siitä, ettet palaa enää koskaan takaisin! West ei hymyillyt lainkaan, hän tiesi isäni olevan tosissaan. - Jos lupaat olla satuttamatta Cheryliä ja kunnioitat hänen mielipiteitään, saat olla hänen kanssaan niin paljon, kuin ikinä tahdot, mutta jos kuulen häneltä, tai keneltä tahansa, että olet koskettanut tytärtäni tai… Mitä vaan ilman hänen tahtoaan, niin minä lupaan, että sinulle ei käy hyvin! West ei pystynyt irrottamaan katsettaan isäni tuimista silmistä, vaikka hän oli saanut jo luvan poistua. Minä odotin hermostuneena oven toisella puolella ja olin alkanut pyöriä ympyrää, toivoin, ettei West järkyttyisi tästä kaikesta eikä puhuisi minulle enää koskaan. Olin juuri menettämässä hermoni kokonaan ja avaamassa ovea, kun West astui eteeni ja hänen ilmeensä oli niin kovin surullinen, hän näytti katuvan kaikkea, mitä oli tehnyt. Minun teki mieli halata häntä. Hän tarttui minua olkapäästä ja siirsi minut syrjään, jotta pääsisi kävelemään, ihmettelin hänen käytöstään. West pyysi anteeksi äidiltäni ja isältäni, joka oli kietonut kätensä äitini ympärille, he kehottivat Westiä olemaan ajattelematta sitä. Hän oli saanut kaiken anteeksi, mutta en tiennyt antaisiko hän itselleen anteeksi. West pääsi ulos ja yritti hengittää rauhallisesti, hän oli niin vihainen itselleen. Minähän en tietenkään pystynyt pysymään kotona, vaan ryntäsin nopeasti hänen peräänsä välittämättä lainkaan siitä, mitä minulle sanottaisiin myöhemmin, kun en ollut taaskaan totellut sääntöjä. Hitot säännöistä! Nyt minulle oli tärkeintä saada West ymmärtämään, että kaikki oli nyt hyvin. Poika oli kadonnut näkökentästäni, mutta minä en luovuttaisi! En saisi mielelleni rauhaa, jos en pääsisi puhumaan hänen kanssaan. Taivas näytti harmaalta ja alkoi tuulla, sade tästä nyt vielä puuttuisi. Kävin läpi kaikki paikat, missä olimme viettäneet aikaa yhdessä, mutta tuntui, kuin maa olisi niellyt hänet. Westistä ei näkynyt jälkeäkään. Etsin häntä hänen kotoaan, ei ollut sielläkään. Vietin kokonaisen illan etsiessäni häntä, tuloksetta. Tulin siihen tulokseen, ettei West halunnut nähdä ketään ja oli vetäytynyt jonnekin, mistä kukaan ei osaisi etsiä häntä. Ehkä niin olikin parempi vielä, päätin antaa hänelle aikaa miettiä tätä kaikkea. Minäkin saattaisin käyttäytyä samalla tavalla, kuin West. Niinpä menin kotiin, kello oli jo kovin myöhä, saisin jälleen kuulla kamalan huudon. Tunsin jo isän tukistavan minua.
En ollut kuullut Westistä moneen viikkoon, olin todella huolissani hänestä. Olin etsinyt häntä kaikkialta, mutta aina jouduin palaamaan kotiin turhautuneena ja ajatellut ääneen: “En löytänyt häntä tänäänkään” Isä oli huomannut, miten olin muuttunut Westin katoamisen jälkeen. Olin usein ärtyisä ja saatoin korottaa ääntäni siskolleni… En ole ennen tehnyt niin hänelle. Käytökseni pelotti häntä, ymmärsin siskoani. Tämän vuoksi Chira oli alkanut ottaa etäisyyttä minuun, häpesin käytöstäni, mutta en varmasti muuttuisi vasta, kun saisin nähdä Westin ja selittää hänelle kaiken. En ollut käynyt kouluakaan kunnolla, olin saanut jo useita muistutuksia poissaoloistani ja minusta liikkui outoja huhuja ympäri kylää. Kerrottiin, että minä olisin syvästi masentunut, minkä takia en jaksanut enää keskittyä mihinkään. Useimmat olivat myös nähneet minun liikkuvan öisin ulkona ja huutelevan Westiä, he pitivät minua hulluna. Minä vaan en ymmärtänyt, että miksi hän katosi. Ajattelisiko hän minua lainkaan, miettisikö, että miltä tämä kaikki tuntui minusta. Muistelin, miten olin jo aivan alussa tahallaan hakeutunut hänen lähelleen, en vain suostunut myöntämään sitä kenellekään, tuskin itsellenikään. Ette varmaankaan usko minua, mutta olin alkanut huomata itsessäni uusia piirteitä, sellaisia joista olin vain kuullut tarinoita. Minun kohdallani ainakin ne tarinat pitivät paikkaansa, epäilin, että olin alkanut pitämään Westistä vain entistä enemmän, vaikka emme olleet nähneet kuin muutaman kerran, emmekä olleet puhuneet kovin paljoa yhdessä, mutta minä tunsin niiden hetkien keskellä jotain aivan uutta ja maailmaani mullistavaa. Punoitus levisi aina kasvoilleni, ääneni värisi ja sitten jalkani halusivat juosta, koska ne eivät halunneet antaa uusille tunteilleni valtaa.
SEITSEMÄN VUOTTA MYÖHEMMIN
Elämäni oli muuttunut vuosien aikana hurjaa vauhtia. Olin saanut oman asunnon, jonka olin sisustanut ihanan näköiseksi, tehnyt siitä juuri sellaisen, kuin olin lapsena haaveillut. Pikkusiskoni käy vielä koulua, hänellä on kova ikävä minua, sillä muutin kauemmas kotoa. Isäni sairastui pahalaatuiseen syöpään ja menehtyi pari vuotta sitten. Olen itselleni vihainen siitä, kun en käynyt tuolloin katsomassa häntä enemmän, hän olisi varmasti toivonut sitä. Äidin kanssa emme ole enää kovin hyvissä väleissä. Hän lopetti yhteydenpidon isän kuoleman jälkeen, minun pitäisi varmaan mennä käymään kotona selvittelemässä asioita. West oli kadonnut kokonaan elämästäni. Olin yrittänyt etsiä häntä vielä, koska halusin pitää toivoa yllä mahdollisimman pitkään. En voinut vain antaa asian olla, mutta sitten, kun en saanut mitään yhteyttä Westiin, luovutin. Päätin, että jos hän huomaa minun yrittäneen etsiä häntä, ehkä hän ottaa minuun yhteyttä myöhemmin. Hänestä ei kuitenkaan koskaan kuulunut mitään.
Vietin sen kesän ystävieni kanssa, jotka olin löytänyt työpaikaltani. Olin saanut vakituisen työpaikan eräästä kahvilasta ja minä viihdyin siellä todella hyvin. Olimme yhdessä päättäneet, että menisimme kaupunkiin viettämään laatuaikaa, minusta se oli hyvä ajatus, mutten olisi voinut ikinä aavistaakaan, että tästä tulisi ehkä ikimuistoisin kesäni. Olimme kaikki ahertaneet töissä kovasti ja niinpä olimme päässeet luvattua aikaisemmin lomalle. Heitimme työvaatteemme kaappiin, minkä jälkeen lähdimme nauraen ovesta ulos suorinta tietä luokseni. Naurumme kaikui tyhjillä kaduilla ja tytöt ehdottivat, että menisimme muutamalle - tiedätte kyllä mitä tarkoitan. Sanoin, etten halunnut tulla, mutta he voisivat mennä. - Oletko varma? He kysyivät, olin edelleen samaa mieltä. Huikkasin vielä heille ennen kuin katosivat, että voisivat tulla vielä käymään luonani, mutta luulen, etteivät he kuulleet minua. Onneksi asuin vain muutaman kadunkulman päässä ja katuvalot olivat vielä päällä, niin oli turvallista kävellä yksin kotiin. Mieleni olisi tehnyt mennä paikalliseen tivoliin, joka olisi auki myöhään yöhön, mutta yksin ei olisi kiva mennä. Ajattelin ehdottaa ystävilleni tätä ajatusta, kun he saapuisivat. Jos he siis tulisivat ollenkaan. Huokaisin ja katsoin kelloa, kohta yhdeksän. Olin odottanut heitä kaksi tuntia ja pyörinyt ympyrää keittiön ja olohuoneen välillä. Tuskin he enää tulisivat, ajattelin ja heitin päälleni takkini ja hyppäsin mataliin tennareihini. Tarkistin olivathan avaimet taskussa ja hyräillen juoksin ulos. Kuulin jonkin matkan päästä musiikin ja ihmisten kovan puheen ja naurun. Sinne minäkin olin menossa, tivoliin. En ollut ennen käynyt siellä, siksi olin niin innoissani. Kaivoin housujeni taskusta rahan, jolla maksaisin sisäänpääsyn. Huomasin hymyileväni itsekseni, en tiennytkään, että tämä saisi minut näin iloiseksi ja samaan minulla oli hyvin jännittynyt olo. Aivan kuin jotain merkittävää tulisi tapahtumaan illan edetessä. Minuahan se totta kai alkoi kiehtoa, että mitä se voisi olla, enkä sitten enää epäröinyt ojentaa rahojani tiskille ja juoksin portista sisään. Lasten iloinen nauru ja laitteista tuleva ääni täytti koko illan, minulla oli hyvä vai olla ja seistä siellä ihmisten joukossa. Tunne jostain jännittävästä tilanteesta oli sinä hetkenä hyvin voimakas, toivoin koko ajan, että se jokin tapahtuisi äkkiä, en kestäisi kauaa elää jännityksessä. Katselin edessäni näkyvää tanssilattiaa ja siellä pyörähteleviä ihmisiä, tästä hetkestä minä nautin kovasti. Ilta oli alkanut hämärtyä ja ilma viilentynyt yllättävän nopeasti. Onneksi olin varannut itselleni mukaan villatakin. Nojailin rautakaiteeseen ja huokailin hymyillen, enkä ymmärtänyt, että jännittävä tilanne lähestyi minua koko ajan. Se tuli niin hiljaa ja varovasti, että tuskin sitä kukaan huomaisi noin vain. Hyräilin musiikin tahtiin ja naputin jalkaani maata vasten, minusta kaikki tuntui silloin liiankin hyvältä. Mietin ystäviäni tanssimassa baarin pöydissä drinkit kädessä, nauroin ääneen. Ehkä oli parempi tulla tänne yksin, tahdoin nauttia tästä illasta yksin. Mielessäni välähteli kuvia minusta ja Westistä. Kuinka olimme nauraneet yhdessä, katseemme olivat kohdanneet, jonka aikana olin aina punastunut täysin, söpöä vai mitä? Muistelin päivää, jolloin West oli ilmestynyt syntymäpäiväjuhliini ja käynyt käsiksi Arthuriin. En ollut koskaan nähnyt hänen olevan niin tosissaan, hän taisi todella välittää minusta, mutta sitten olin antanut hänen kadota elämästäni noin vaan. Se kadutti minua enemmän kuin mikään muu. Minä olin kuitenkin yrittänyt löytää hänet uudelleen, täysin tuloksetta. - Seitsemän vuotta on kulunut, kun näin viimeksi hänen silmänsä… ruskea ja toinen sininen. Minne sinä katosit? Tahdon kuulla naurusi uudelleen ja tuntea itseni tärkeäksi jollekulle. Kuulin takaani raahaavia askeleita, jotka tuntuivat lähestyvät minua. En rohjennut kääntyi vaan odotin jos joku ilmestyisi viereeni. Henkilö nojautui samalle kaiteelle missä minä olin, minussa heräsi heti tuttuja tunteita. Punastumisen tunteita ja oloni oli hermostunut. Hänellä oli päällään mustat pillifarkut, sininen tuulitakki ja kuluneet tennarit, joiden nauhat roikkuivat vapaina kenkien ympärillä. Nuoren miehen mustat hiukset roikkuivat hänen kasvoillaan kuin milläkin roistolla, mutta toisaalta hän näytti sivuprofiilista älykkäältä ja ystävällisestä. Ajattelin, että ehkä olisi parempi lopettaa hänen tuijottamisensa, ennen kuin hän huomaisi sen. Sitä minä nyt vähiten haluaisin. Katselin edelleen edessäni olevaa tanssilattiaa, minä olisin myös mielelläni mennyt sinne, mutta yksin oli aivan turhaa mennä vain istumaan ja katsomaan, kun muut pitäisivät hauskaa. Tunsin kylmät väreet varpaissani asti, kun huomasin vieressäni olevan henkilön vilkaisevan minua. - Heillä näyttää olevan hauskaa. Hän sanoi ja nyökkäsi päätään tanssilattiaa kohti. - Niin, tosiaan. Sain aikaan pienen hymyn, mutta taisin huokaista sen verran tylsistyneenä, että siksi sain hänen katsovan minua uudestaan. Ja juuri sinä hetkenä soitettiin suosikki lauluni, minua harmitti, kun en ollut ottanut ketään mukaani. - Onko ollut mukava ilta? Hän kysyi yllättäen. - Tulin itse asiassa hetki sitten, mutta tähän asti on ollut oikein mukavaa. Hyräilin laulua itsekseni ja liikutin toista jalkaani sen tahtiin. Tuo nuori mies naurahti vähäsen, mikä kuulosti aivan liian tutulta, mutta laskin sen mielikuvitukseni varaan. - …Suosikki lauluni, jos sitä mietit. Sanoin hänelle ja hymyilin mahdollisimman luonnollisesti ja siistin hiuksiani parhaani mukaan. - Ei, huomasin sen kyllä kehosi liikkeistä. Hän vastasi edelleen nauraen jolloin hänen valkoiset terävät hampaansa osuivat näkökenttääni. Ne olivat aivan liian valkoiset, melkein loistivat pimeässä. Ajatus sellaisesta sai minutkin nauramaan ääneen. - Haluaisitko tanssia? Mitä ihmettä? Enhän minä nyt voinut, tai miksen voinutkin, mutta tanssia nyt täysin tuntemattoman kanssa, ei sovi minulle. - En… Vastasin viileästi eikä kasvoillani näkynyt elettäkään. Nuori mies kohautti olkapäitään ja katsoi minua ilmeellä: - Luulin, että sitä sinä halusit. Niin halusinkin, mutta kun tunsin kaikkien erilaisten tunteiden myllertävän ympäri kehoani ja oudot ajatukset pyörivät ympyrää mielessäni, joten ajatus tanssimisesta tuon henkilön kanssa ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Mietin, kuinka ihanaa olisi ollut viettämässä tuota iltaa Westin kanssa. Nauraisimme ja juoksentelisimme ympäriinsä niin kuin nuorempana teimme… Vielä, kun näimme toisiamme. Voisimme ostaa hattaraa, kiivetä maailmanpyörän kyytiin ja naureskella siellä ylhäällä ilman, että joku tuttu näkisi meidät, mutta mitä tärkeintä, olisin voinut kertoa hänelle, kuinka paljon pidin hänestä. Nyt minä kuitenkin vietin iltaani yksin miettimässä Westiä, mutta minulla oli edelleen se sama olo, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuisi jotain, eikä se olisi enää kaukana. Siitä minä olin täysin varma. Olin siirtynyt hattarakojulle, joka sijaitsi lähellä rantaa. Laitoin rahani tiskille ja nuori tyttö otti ne vastaan, avasi kassakoneen ja tukki rahat sinne. Sormeni tuntuivat tahmealta, kun olin sotkenut ne vahingossa hattaraan, siitä huolimatta yritin mennä jonnekin istumaan syömään sitä rauhassa, mutta tuntui kuin kaikki penkit oli vallattu. Päätin lähteä kiertelemään paikkoja, enhän ollut käynyt täällä ennen aikaisemmin. Maailmanpyörään oli pitkä jono, joten en jaksanut mennä jonottamaan. Näin kauempana kiljuvan tyttölauman. Kaikilla oli päällä vain pikkuinen hame ja paljastava t-paita, minua oksetti. Yritin kävellä hiljaa ja huomaamattomasti heidän ohitseen, mutta tytöt kulkivat niin leveästi, että tönivät minua moneen suuntaan. He huusivat minulle, että pitäisi katsoa tarkemmin eteensä, mutta hehän minua tönivät! Hain vielä hetken tasapainoani, kun horjahdin jälleen ympäri ja lensin suoraan jonkun henkilön päälle, joka kaatui mukanani maahan. Kuulin takaani tyttöjen naurua, en vaivautunut katsomaan heitä. Ravistin hieman päätäni ja vedin hiukseni taakseni, jotta näkisin olisiko allani oleva henkilö kunnossa. Kierähdin hänen päältään nolona ja puhdistin vaatteeni hiekasta, silloin tunsin käden laskeutuvan hiljaa olkapäälleni. - Oletko kunnossa? Kysyi matala miehen ääni, minä tunnistin äänen! Käännyin nopeasti ääntä kohti ja näin edessäni mies henkilön, jonka sininen tuulitakki näytti kiiltävän illan hämärässä. Katselin häntä hetken päätä varpaisiin, ennen kuin huomioni kiinnittyi miehen kasvoihin. Tutut piirteet, olen nähnyt ne ennenkin, ajattelin puoliksi ääneen. - Olen, ei mitään hätää. Sanoin ja huomasin tuijottavani häntä pitkään, aivan liian pitkään, mutta mietin, että kuka hän oikein oli, minä tiesin nuo kasvot, en vain saanut mieleeni nimeä. - Mietinkin, että ehditkö jo lähteä. Kallistin päätäni ja mietin. Aivan, tosiaan! Hän oli se, johon olin tavannut, kun tulin tänne, mutta miksen ollut silloin kiinnittänyt mitään huomiota noihin kasvonpiirteisiin. Hän ilmeisesti tunsi minut… Siksi hän siis oli katsellut minua alussa jo niin pitkään. Hymyilin hänelle vastaukseksi ja potkin hiekkaa kengälläni. Mies siirsi mustat hiuksensa silmiensä edestä, jonka jälkeen tuntui kuin maa olisi vedetty jalkojeni alta. - Nuo silmät… Tämä ei voi olla mitenkään totta! Minä vain kuvittelen, todellakin kuvittelen. Otin hyvän etäisyyden hänestä, tahdoin lähteä kotiin. Hän oli järkyttänyt minua tänään aivan tarpeeksi. Miten hän oli täällä tänään? Minun seurassani, lähelläni. Aivan liian lähellä. Tätäkö olit suunnitellut koko ajan seitsemän vuoden aikana? Siksi et ottanut minuun mitään yhteyttä, vaikka ehkä tiesitkin miten paljon minuun sattui ja kaipasin sinua, mutta tällä tavalla ilmestyä takaisin ilmoittamatta mitään! Et tainnut ymmärtää miten kovasti minä olin yrittänyt saada sinua takaisin. Seitsemän vuotta minä ajattelin vain sinua, en mitään muuta. Seitsemän vuotta elin siinä toivossa, että jonakin aamuna saisin kirjeen sinulta tai jotain, että tietäisin sinun olevan elossa, jossain kaukana minusta, mutta olisit silti kunnossa. West, minulla oli ikävä sinua. Tajusin miten nopeasti tunteeni nousivat pintaan, joten juoksin pois. Pudotin hattarani maahan, siitäkin oli mennyt maku. Silloin minä toivoin, että tämä kaikki olisi ollut vain unta ja pian heräisin siitä, mutta ei. Tiesin kaiken olevan totta ja minä vain pakenin totuutta. West jäi taakseni seisomaan ja katsomaan kuinka katosin hänen näkyvistään hyvin nopeasti.
En ollut nukkunut viime yönä paria tuntia pitempään, sillä en saanut mielestäni eilistä. Olinko oikeasti nähnyt Westin? Minulla oli niin paljon asiaa sinulle, mutten ollut varma saisinko puoliakaan sanottua hänelle. Enkä ehkä löytäisikään häntä enää, ties minne West olisi kadonnut jälleen, mutta kun kävelin aamulla ovelleni katsomaan, mitä postia minulle oli pudonnut postilaatikosta, muiden kirjeiden seasta pilkotti pieni ruskea kirjekuori, johon nimeni oli kirjailtu kauniilla käsialalla. Ajattelin ensin olla katsomatta kirjeen sisälle, mutta tiesin, että asia alkaisi vaivata minua koko päivän enkä saisi mielenrauhaa, ennen kuin avaisin kirjeen ja lukisin sen sisällön. Kokosin kaikki postini yhteen nippuun ja kiikutin ne käsissäni keittiöön. Laskin ne pöydälle ja otin käteeni päivän lehden ja tuon ruskean kirjekuoren. Loput jätin pöydälle lojumaan, kuten tavallisesti tein laskujen kanssa. En jaksanut ajatella niitä heti ensimmäisenä, vaikka ne pitäisikin maksaa hyvissä ajoin ettei unohdu. Istuuduin olohuoneen pehmeälle sohvalle lehden kanssa. Levitin jalkani pöydälle ja etsin hyvää asentoa, jossa voisin lukea lehden. Vedin lehteä lähemmäs kasvojani, jotten näkisi pöydällä olevaa kirjettä, yritin siis olla vain välittämättä siitä. Halusin nyt ensimmäisenä lukea aamulehden ihan rauhassa. Heiluttelin varpaitani aamutossujen sisällä ja hyräilin jotain omaani, lopulta en kuitenkaan jaksanut odottaa, että saisin lehden luettua vaan laskin sen alas kasvojeni edestä ja nappasin kirjeen nopeasti käteeni ja revin sen auki. Olin hieman hermona ja käteni hikoilivat hieman. Rakas Cheryl, tiedäthän sinä, että olen ajatellut sinua paljon? Teksti alkoi näin, tiesin kyllä keneltä se oli. Olen tiennyt sinun etsivän minua, mutten ole uskaltanut näyttäytyä sinulle, koska pelkäsin sinun vihaavan minua yli kaiken. Se ajatus satutti minua, mutta tuskin voin kuvitellakaan millaista sinulla on ollut… Vaikka kyse onkin minunlaisestani ihmisestä. Seitsemän vuotta, kun vielä näimme toisiamme minusta tuntui, että jokainen elämän palanen oli kohdallaan, mutta vain silloin kun olin sinun kanssasi. Tiedän, en kuulosta vakuuttavalta, mutta toivon sinun uskovan minua. Sinä päivänä kun lähdin, en tiennyt mitä oikein ajattelin… En olisi saanut jättää sinua sillä tavalla yksin, se kaduttaa minua syvästi. Olen tehnyt pahan virheen, näin kaikki ne yhteydenotot sinulta, sinä todella halusit löytää minut, mutta minä olin niin pelkuri, etten pystynyt tulemaan esiin. Toivon mitä kovemmin sinun ymmärtävän minua, mutta se voi olla sinulle mahdotonta. Eilen sinut nähtyäni, jokin minussa pakotti kirjoittamaan sinulle, viimeinkin. Sitä sinä olit varmasti odottanutkin. Pyydän sinulta mitä nöyrimmin anteeksi tuottamastani tuskasta. Jos ja kun luet tämän, tahtoisin kysyä sinulta jotain jos se sopii? Voisimmeko tavata uudelleen? Tällä hetkellä en toivo mitään muuta. Rakastan sinua, nähdään taas. - West P.S. löydät paperin toiselta puolelta numeroni ja osoitteen jos tarvitset niitä. Olin niin hämmentynyt, että tuskin muistin hengittää. Luin kirjeen toistamiseen, jotta ymmärtäisin sen sisällön paremmin. Jokin pieni ääni pääni sisällä sanoi, että minun pitäisi tavata West, mutta toinen ääni ei pitänyt ideasta. Se kysyi, oliko mitään järkeä tavata hänet uudestaan? Sitä minäkin ajattelin, mutta tunsin itseni vähän liiankin hyvin. Jos en menisi, minua alkaisi kaduttamaan ja vaipuisin epätoivoon, koska miettisin, että menetin ainoan ja ehkä viimeisen hetken tavata Westin. Ja minähän en todellakaan halunnut sitä! Vaikka minua suututti ja olin aivan sekaisin tästä kaikesta, silti minä halusin nähdä hänet enemmän kuin mitään muuta. Heitin mitään ajattelematta kirjeen takaisin kuoreen ja sujautin sen käsilaukkuuni. Sen jälkeen ryntäsin huoneeseeni pukeutumaan parhaimpiin vaatteisiini. Katselin huonettani, vaatteita roikkui joka puolelta. Paitoja ja housuja kaappien ovien päällä, sukkia ja alusvaatteita iso läjä tuolilla. Olin kaikessa kiireessä unohtanut pyykkipäiväni kokonaan. Joten noista vaatteista ei käynyt mikään, niinpä avasin ryminällä vaatekaappini ja etsin itselleni mukavat vaatteet. Kiskoin päälleni puhtaan t- paidan, tiukat farkut ja matalapohjaiset tennarini. En viihtynyt missään muissa kengissä, korkokengistä puhumattakaan, niissä minä vain yrittäisin itsemurhaa. Tein vielä kierroksen vessassa kampaamassa hiukseni, jotka jätin vapaasti roikkumaan hartioilleni. Vedin päälleni vielä takin ja otin autoni avaimet kulmahyllyltä. Lukitsin oven ja kiiruhdin autolleni, näppäilin valmiiksi Westin numeron, mutta silloin aloin epäröimään. Katsoin tien päähän ja mietin, että tuolla jossain West odottaa minua, en saisi nyt perääntyä. Painoin puhelimen korvalleni ja hikipisara valui poskelleni. - Haloo? Kuului puhelimen toisesta päästä, sydämeni taisi pysähtyä sillä hetkellä muutamaksi sekunniksi. - Minä täällä, Cheryl. Sanoin änkyttäen ja tunsin kehoni tärisevän vieläkin jännityksestä. Kämmeneni olivat hiestä kosteat, jonka vuoksi puhelimeni oli pudota. West oli hiljaa, odotin hänen sanovan jotain, kun en itse en meinannut saada sanotuksi yhtään mitään. - Odotinkin jo soittoasi. Hän sanoi viimeinkin ja sydämeni heitti volttia jälleen. Hänen äänessään oli jotain, mikä sai minut hymyilemään leveästi ja sykkeeni nousemaan. Avasin auton oven ja istuuduin alas, jotta voisin keskustella paremmin, mutta en pystynyt vieläkään sanomaan mitään. - Cheryl, onko liian aikaista pyytää sinua ulos kanssani? Huusin jo mielessäni apua, en tiennyt mitä vastata. Halusin mennä, mutta jokin kehotti minua jättämään väliin tapaaminen. - Luulisin, että ei toki. No, nyt se tuli sanottua. En uskonut, että voisin sanoa hänelle vielä tässä vaiheessa noin. Huomasin hymyileväni ja kyyneleen valuvan silmäkulmastani, minä todellakin kaipasin häntä ja odotin innolla tapaamistamme. Vaikka minä tunsikin vihaa syvällä sisimmässäni, niin tiesin, etten voisi peittää ikuisuuksiin tunteitani Westiä kohtaan. - Missä sinä haluaisit tavata? Kysyin varovasti. - Kävisikö tivoli? Sama paikka ja aika kuin eilen. Ja minä kun luulin, että olisimme menneet vaikka syömään jonnekin, koska vatsani kurni kovasti, mutta ehkä voisimme mennä vielä myöhemmin jonnekin. Hetken päästä vastasin hänen kysymykseensä myöntävästi. West hymähti puhelimessa, me kumpikin hymyilimme. Painoin nopeasti punaista luuria ja käynnistin autoni. Peruutin pihastani ja kaarsin risteyksestä vasemmalle. Maisemat vain vilistivät hurjaa vauhtia ohitseni, olin vaistomaisesti painanut lisää kaasua, jotta pääsisin nopeammin perille. Mielessäni näkyi vain Westin kasvot. Minä tahdoin vain sulkea hänet syliini ja pitää hänet siinä niin pitkään kuin oli vain mahdollista. En enää välittänyt mistään muusta, nyt vaan yritin selvittää minun ja Westin tilanteen täysin. Ei, en todellakaan kiellä sitä, että tunteeni häntä kohtaan olisivat kuolleet, ne vain jatkoivat kasvamistaan koko ajan. Mikään ei ole koskaan ollut ohi, eikä ole vieläkään. En ollut kertonut Westille tunteistani, olen piilotellut niitä seitsemän vuotta, sen täytyi loppua. Minä en halua enää piilotella mitään, jos West ei tunne samoin minua kohtaan, hyväksyn sen. Totta kai olisin hyvin pettynyt ja saattaisin vaipua masennukseen, mutta minä selviäisin. Kuten kaikesta muustakin, en minä siihen kuolisi. Pysähdyin liikennevaloihin ja odotin hermostuneesti, että valot vaihtuisivat. Punainen, keltainen ja vihreä. Nyt! Olin taas liikkeellä ja tunsin kurkussani kovan palan, joka oli vaikea niellä ja vatsassani myllersi tunteiden valtameri. Tivoliin ei ollut enää kuin muutama kilometri matkaa, joten yritin ajaa mahdollisimman nopeasti paikalle. Käänsin rattia voimakkaasti ja ajoin viimeisen suoran hurjaa vauhtia loppuun. Käännyin tivolin parkkipaikalle ja pysäytin autoni. Puristin edelleen rattia rystyset valkoisina ja silmäni olivat suurentuneet jännityksestä. Vedin kerran henkeä, jonka jälkeen astuin ulos ja lukitsin auton ovet. Tarkistin vielä auton sivupeilistä miltä hiukseni näyttivät, ne saisivat kelvata, tuumin ja lähdin kulkemaan kohti tivolin sisäänpääsyä. Tiesin käveleväni kohti unelmaani, joka oli Westin löytäminen, saaminen hänet takaisin elämääni, tunteistani kertominen hänelle ja, että saisin hypätä hänen syliinsä, saisin vain nauttia hänen läheisyydestään. Kuunnella hänen sydämensä lyöntiä ja tuntea Westin lämmin hengitys niskassani. Vedin setelin taskustani ja ojensin sen naiselle, joka otti rahani vastaan. Sain ranteeseeni leiman, josta näki, että olin maksanut itseni sisään tivoliin. Etsin katseellani Westiä ja hengitykseni nopeutui välittömästi, kun hän osui näkökenttääni. Mietin vielä, että tässä olisi hyvä tilaisuus paeta, juosta autolle ja ajaa kotiin, mutta ei! Olin tullut tänne asti, en aikonut enää paeta. Siihen ei olisi mitään syytä. Otin ensimmäisen askeleen häntä kohti, West tuijotti minua kauempaa. Hän ei kääntänyt katsettaan hetkeksikään. Päällään hänellä oli musta t-paita ja tummat farkut, jotka näyttivät olevan muutaman numeron liian isot hänelle. West kun sattui olemaan laiha kuin tikku, ei ylimääräistä missään. Hymy levisi huulilleni, niin kävi aina kun minua jännitti. Katseeni kierteli maassa, mutta kun olin lähempänä Westiä kohotin katseeni, enkä saanutkaan enää laskettua katsettani mihinkään muualle. Hän tervehti minua iloisesti ja hymyili. Tuntui kuin muut ihmiset meidän lisäksemme katosivat ja olisimme kahden, vain minä ja West. Halusin hypätä hänen syliinsä, kietoa käteni Westin niskaansa ja sanoa, että rakastan häntä. - Minne haluaisit mennä? Hän kysyi, minulla kesti hetken aikaa älytä kysymys. - Sano sinä, minulle käy kaikki. West kallisti hieman päätään ja katseli minua pitkään kysyvän näköisenä. Olinko sanonut jotain typerää? Vilkuilin tivolin laitteita ja huokaisin maailmanpyörän kohdalla, sinne minä tahtoisin mennä. En ollut ennen käynyt siinä. - Miten olisi hetki maailmanpyörässä? Käännyin Westiä kohti ja olin kiljaista ehdotuksesta, mutta sanani takertuivat liiman lailla kurkkuuni ja kiljaisuni jäi säälittäväksi inahdukseksi. - Tiedän, että sinä haluaisit päästä sinne. Suostuisit nyt! En voinut vastata mitenkään kieltävästi vaan menimme jonottamaan vuoroamme maailmanpyörään. Jono ei onneksemme ollut kovin pitkä, suurin osa oli käynyt jo, joten pääsimme nopeasti istumaan laitteen kyytiin, joka nousi hurjan nopeasti ylös. Sydämeni hypähti melkein kurkkuun laitteen nopeudesta ja otin automaattisesti Westin kädestä kiinni, jota puristin kaikin voimin. Nostin pääni ja silmäni kohtasivat ensimmäisenä Westin kasvot, jotka hän oli tuonut aivan lähelleni, enkä ollut huomannut mitään. Siinä minä tuijotin häntä ja halusin vain rutistaa hänet syliini, olla vain Westin lähellä. - Olet muuttunut. West sanoi ja piti edelleen katseensa tiukasti minussa. - Mitä tarkoitat? - …Näytät erilaiselta. Hän vastasi ja hymyili, minun oli vastattava hänelle hymyillen myös. - Niin sinäkin, tietysti hyvällä tavalla. Sanoin. Lauseeni sai hänet naurahtamaan. - Mutta olet silti samanlainen. Jatkoin. - Niinkö? - Olet ihan samanlainen luonteeltasi, siinä asiassa et ole muuttunut yhtään. Maailmanpyörä teki vielä muutaman kierroksen ja pysähtyi alhaalla. Nousimme ja kävelimme vieretysten lähimmäiselle penkillä, jonka löysimme läheltä tivolin sisäänpääsyä. Kysyin, voisimmeko lähteä, kun olisin halunnut jutella ja kävellä hänen kanssaan aivan rauhassa. Jätimme kumpikin automme vielä parkkiin ja lähdimme yhdessä kävelemään hämärään iltaan. - Tuo oli hauskaa.. Sanoin hermostuneesti ja yritin löytää käsilleni oikeaa paikkaa, en halunnut heilutella niitä koko ajan hermostuneesti. West vilkaisi minuun ja hymähti kysyvästi. - En ole käynyt maailmanpyörässä koskaan. - Mitä, oikeasti? - Niin, en kai ole viitsinyt yksin mennä ja olenhan minä aika kiireinenkin. Ei minullakaan sitä vapaa-aikaa ole aina. - Kiireinen? Kuulosti siltä kuin hän olisi nauranut minulle päin naamaa, joten katsoin häntä niin hämmentyneellä ilmeellä kuin pystyin. - Oletko koskaan kuullut sanasta työelämä? West naurahti jälleen ja tönäisi minua hieman kädellään sivuun. Minun alkoi olla kylmä ja hytisin hetken paikallani, kun kiinnitin huomioni Westiin. Hän hyppelehti suojatien viivoja pitkin, mikä sai minut aivan hämilleni. Istuuduin tienreunalle ja painoin leukani polviin. Halusin huutaa Westin takaisin viereeni, jotta voisin kysyä häneltä asioita, jotka vaivasivat mieltäni. Äkkiä hän pysähtyi ja tuli takaisin luokseni. - Haluatko tanssia kanssani? West ojensi minulle kätensä ja odotti minulta vastausta, joka tuli yllättävän nopeasti. - Totta kai. Sanoin ja tartuin hänen käteensä. West veti minut lähelleen ja kävelimme keskelle tielle, mutta arvelin ettei autoja tulisi, kun kello oli sen verran paljon. Tunsin kuinka hänen toinen kätensä laskeutui vyötärölleni ja alkoi pyörittää minua lähellään. Pidin hänen olkapäästään kiinni enkä voinut mitenkään lopettaa hymyilyä. Se oli takertunut tiukasti kasvoilleni. Vaikka meillä ei ollut musiikkia, minä en välittänyt siitä. Tärkeintä oli, että sain olla Westin lähellä, hengittää hänen tuoksuaan ja kuunnella hänen ääntään. Siitä illasta ei puuttunut mitään, kaikki oli täydellistä. West ei ollut mikään parhain tanssija, mutta se mitä hän osasi riitti minulle. Hän kuljetti minua hitaasti ja katsoi minua koko sen illan ajan. Mietin, vaikka katu olisi täynnä muitakin ihmisiä, näkisin vain hänet. Olisimme kuin muilta näkymättömissä, tanssisimme kaksistaan ilman muiden katseita.
Olin koko viime yön nukkunut todella levottomasti, ihan ymmärrettävästä syystä. Olimme sopineet tällekin päivälle tapaamisen enkä ollut enää kovin hermona, mikä kasvatti itseluottamustani huomattavasti. Minun oli tarkoitus mennä Westin luokse ja ajatus siitä sai minut hyvälle mielelle. Hän oli piirtänyt minulle edellisenä iltana kotinsa tarkan sijainnin, jotta löytäisin varmasti hänen luokseen. Iltapäivällä, kun olin saanut kotona kaikki työni tehtyä päätin käynnistää autoni ja ajaa suorinta tietä Westin luokse. Istuuduin autooni ja otin taskustani kartan, jota tutkailin hetken, West ei asunut kaukana ja reitti näytti helpolta. Väänsin avainta, painoin kaasua ja käännyin risteyksestä vasemmalle. Kurotin käteni radiota kohti, sillä minua kyllästytti kuunnella uutisia, joissa selitettiin aina uudelleen ja uudelleen samat aiheet, joten etsin musiikkikanavan ja ohjailin autoa rytmikkään musiikin tahdissa. Olin koko viime yön miettinyt asioita läpi ja olin tullut siihen tulokseen, että jos en saisi nyt sanotuksi Westille ajatuksistani ja tunteistani, ei meistä tulisi yhtään mitään muuten. Odottaisin hyvää tilaisuutta kertoa kaiken hänelle, mutta pelkäsin, että menisin lukkoon enkä pystyisi sanomaan yhtään mitään. Käänsin taas autoani ja tulin suuren omakotitalon pihaan. Keräsin rohkeuteni ja menin hänen ovelleen koputtamaan. Löin nyrkkini oveen, jonka jälkeen otin muutaman askeleen taaksepäin, jottei ovi kolahtaisi suoraan päähäni. Kuulin sisältä raskaita juoksuaskelia, jotka lähestyivät minua. Kahva vääntyi alas ja West työnsi oven auki, hänen katseensa kohtasi ensimmäisenä silmäni. Olin jälleen menettää tasapainoni. - Cheryl! Hän sanoi nauraen ja laski kätensä olkapäälleni. - Tässä minä nyt olen, etkö aio päästää minua sisään? - Totta kai, käy peremmälle. Potkaisin kenkäni jalasta ja heitin takkini ainoaan tyhjään naulakkoon, mikä ei oikein kannattanut, kun West ehdotti heti, että menisimme ulos, hän tahtoi näyttää jotakin minulle. Pyöräytin silmiäni, mutta ei auttanut. Solmin kengännauhani uudelleen ja vedin takin päälleni. - Minne me menemme? Kysyin ja kävelin ripeästi hänen peräänsä. - Kohta näet. West katsoi minua olkansa yli yhtä leveästi hymyillen kuten aina. Juoksin hänen viereensä ja vilkuilin häntä sivusilmälläni. Menimme pienelle polulle, joka vei syvempään metsään, missä kuului lintujen laulu. Katsoin hetkeksi taakseni ja tajusin Westin talon kadonneen näkyvistä, olimme siis jo todella pitkällä metsässä. Minua alkoi epäilyttämään, joten yritin saada Westiä kertomaan minne hän aikoi viedä minut, mutta hän vastasi aina, että se olisi yllätys ja käski minua luottamaan häneen. En kai voinut muutakaan kuin seurata häntä. Noin puolituntia myöhemmin olin jo niin väsynyt, että olin kompastua Westin päälle, mutta hän nosti minut ylös ja sanoi meidän olevan perillä. Tartuin häntä olkapäistä ja nostin itseni ylös, enkä voinut muuta kuin ihastella näkemääni maisemaa. Istuimme suuren kiven päälle, josta näki suoraan lammelle, joka täyttyi valkoisista joutsenista, jotka yksi toisensa jälkeen nousivat lentoon. Vesi kimmelsi kauniisti ja näytti siltä kuin pienet timantit putoilisivat lintujen siivistä, kun ne nousivat taivaalle. En pysty kunnolla edes kuvailemaan maisemaa, sinun olisi itse pitänyt nähdä se kaikki. - Pidätkö siitä? West kysyi ja tunsin hänen katselevan minua, enkä uskaltanut katsoa häneen takaisin. - Tämä on kuin unelma. Vastasin ja pidin katseeni tiukasti kiinni maisemassa. - Emme voi kuitenkaan olla kauaa, pian alkaa sataa. Kohotin pääni kohti taivasta, huomasin tummien pilvien saartavan meidät. En olisi mitenkään halunnut lähteä! Ja sillä hetkellä ukkonen jyrähti. - Mahtavaa… Meidän täytyy lähteä. Juoksimme niin lujaa kuin pystyimme sadetta pakoon, joka yllätti meidät nopeasti. Kirosin kovaan ääneen ja yritin pitää itseäni jotenkin hieman kuivempana. West naurahti touhulleni, minua suututti! - WEST! Huusin ja viskoin hänelle vettä naamaan, mutta pian nauroimme molemmat. West veti minut viereensä ja kietoi takkinsa päälleni, olin hieman hämmentynyt enkä tiennyt oliko hyvä ajatus olla näin lähellä häntä. Minusta tuntui, kuin olisimme tulleet nopeammin takaisin Westin talolle. Meidän oli täytynyt juosta todella lujaa, mutten jäänyt ajattelemaan enää mitään, vaan kiskoin Westin takin pois päältäni ja juoksin hänen edelleen ovelle. Kuivailin itseäni katoksen alla, hieman edelleen kiroten. Kuulin Westin tulevan nurkan takaa minua kohti, joten suoristin selkäni ja huusin hänelle sateen läpi: - MIKSET OTTANUT MINUUN MITÄÄN YHTEYTTÄ? Ääneni oli noussut erittäin korkealle, West huomasi minussa heti ärtymystä ja turhautuneisuutta. - MIKSI? Mikään ei ollut vielä ohi! Minä odotin sinua SEITSEMÄN vuotta, nyt on liian myöhäistä! West katsoi minua pitkään eikä saanut sanotuksi yhtään mitään. - Eikö lähettämäni kirje kertonut sille yhtään mitään? En vaan pystynyt! Et ollut ainoa jolla oli vaikeaa! - Mutta lähdit hyvästelemättä! Pyyhin vettä kasvoiltani ja ravistin hiuksiani. - …Minulla on laatikollinen kirjeitä sinulle. Hän sanoi viimeinkin. - En ole saanut yhtäkään. - En koskaan lähettänyt niitä. En todellakaan pystynyt kertomaan Westillä tunteistani häntä kohtaan, olin niin vihastunut ja hämmentynyt etten nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotiin. Tönäisin hieman Westiä sivuun ja astuin jälleen sateeseen. Kiiruhdin autolleni, käsi vapisten yritin saada avainta lukkoon, joka muutaman minuutin päästä aukesikin. Avasin oven ja kaahasin autollani pois Westin pihasta. Näin sivupeilistä kuinka hän jäi katoksen alle katsomaan, kun katosin jälleen risteykseen, mutta ei aikaakaan niin West hyppäsi omaan autoonsa ja tuli perässäni luokseni. Yrittikö hän todellakin saada minut vielä enemmän vihaiseksi? Nousin jälleen autosta ja paiskasin oven kiinni. Kävelin Westin lähelle ja huusin hänelle kurkku suorana, että mitä hän vielä tahtoi minusta. Hän ojensi minulle kaikki kirjeensä, jotka oli kirjoittanut minulle, mutta yksikään niistä ei ollut päätynyt luokseni. - Tässä, en halunnut enää viivytellä. Haluan, että lukisit näitä mahdollisimman pian, jotta ymmärtäisit minun tunteeni sinua kohtaan. Tunsin kylmät väristykset ihollani hänen sanottuaan tuon. Kiskaisin kirjenipun häneltä ja vilkaisin häntä vihaisesti, en halunnut päästää itseäni helpolla tästä. - …Jäisit luokseni. West sanoi hiljaa ja yritti saada minulta iloisempaa katsekontaktia. - Sinun luoksesi? Miksi? Me tappelemme jo nyt. - Sitä kestää muutama sekunti ja olemme jälleen sopineet! - Eli mitä? - Tästä ei tule todellakaan helppoa, mutta olen valmis siihen, koska haluan sinut! Kokonaan itselleni ikuisiksi ajoiksi. Olin purskahtaa itkuun ilosta, mutta silti tunsin edelleen vihaa ja hämmennystä. - Voisitko kuvitella miltä elämäsi näyttää 10-20 vuoden päästä? Jos näet itsesi jonkun toisen kanssa, päästän sinut menemään. Voisin menettää sinut uudelleen, jos sinä niin haluat, mutta älä koskaan tee helppoa ratkaisua. - Mitä helppoa? Ei ole helppoa ratkaisua! Pelkään johonkin sattuvan silti. - Lopeta miettimästä mitä muut haluavat! Ajattele, mitä SINÄ haluat. - Ei tuo ole niin yksinkertaista. - Vastaa kysymykseeni! Hän huusi minulle ja eläytyi puheeseensa heiluttamalla käsiään. - Haluan, että lähdet nyt. West katsoi minuun ja perääntyi minusta. Hän piti käsiään niskassa, muttei sanonut enää sanaakaan vaan meni takaisin autonsa luokse ja jätti minut taloni eteen. Sitten jokainen tunne tuli esille, enkä voinut pidätellä kyyneliäni, jotka tuntuivat sumentavan näkökenttäni täysin. Nykäisin oven auki ja nojasin eteisen seinää vasten. Liu’uin alas lattialle, yrittäen saada itkuni loppumaan. Tuntui kuin jokin osa minusta olisi hajonnut miljooniin osiin, nyt se tuntui kamalana kipuna rinnassani. Vedin Westin tuomat kirjeet viereeni ja avasin ensimmäisen kirjeen, jonka sain käteeni. - Rakas Cheryl, en saanut taaskaan unta, kun ajattelin sinua. Itse asiassa en ole saanut sinua mielestäni hetkeksikään, olet ajatuksissani ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä, kun yritän käydä nukkumaan. Jos joskus tulevaisuudessa sattuisimme tapamaan, minä hymyilen sinulle ja muistelen yhteisiä aikojamme. Kuinka tutustuimme ja rakastuimme. Sinun rakkautesi tuntui herättävän minussa jotain uutta, jota halusin tuntea jatkuvasti lisää. En koskaan kertonut sinulle tai näyttänyt mitenkään, mutta sinun seurassasi sydämeni syttyi ja naurusi kuunteleminen toi minulle rauhallisen tunteen, jollaista en ollut ennen kokenut. Samanlaisen tunteen toivoin antavani sinulle. Rakastan sinua, nähdään. - West Kirje ei ollut pitkä, mutta sen sisältö kertoi nyt minulle kaiken. Olin viimeinkin ymmärtänyt Westin aidot tunteet, enkä halunnut enää epäröidä. Juoksin vessaan, pyyhin kyyneleeni ja pörrötin hiukseni. Tiesin, että jos jäisin vielä miettimään asiaa, mistään ei tulisi mitään ja asiat menisivät enemmän solmuun. Niinpä sujautin avaimeni taskuun ja painoin oven lukkoon. Katselin ulkona jos näkisin Westin olevan vielä lähistöllä, mutta ilmeisesti hän oli ehtinyt lähteä kotiin. Jokin pakotti minut juoksemaan, vaikka olisin ihan hyvin voinut ottaa autoni, mutta nyt halusin vain juosta Westin syliin, kietoa käteni hänen kaulaansa ja kertoa hänen olevan minulle mielettömän tärkeä. Ymmärsin, että tulevaisuuteni olisi Westin käsivarsien ympärillä, en tahtonut menettää tätä tilaisuutta aloittaa uusi elämäni hänen kanssaan. Olin juossut taukoamatta ja pian tunnistin Westin talon puiden takaa. Lisäsin juoksuuni vauhtia, jotta West ei ehtisi kadota minnekään. Nyt minun oli pakko pysähtyä, jalkani olivat aivan väsyneet juoksemisesta. Painoin käteni polviin ja hengähdin hetkeksi. Kuulin, kun joku pamautti oven lujasti kiinni, joten nostin nopeasti pääni ylös maasta. Näin Westin nousevan autostaan ja oli juuri menossa avaamaan kotiovensa. Hän pyyhki kämmenellään silmiään, hetken kestänyt riitamme oli ollut hänellekin raskas, joten tahdoin hyvittää kaiken hänelle. En välittänyt vaikka olinkin väsynyt, minun täytyi ehtiä Westin luokse näillä sekunneilla. Tömistelin portaat ylös kuistille, jossa hän seisoi edelleen. - Jos tulit haukkumaan minua, voit lähteä. Hymyilin hänen selkänsä takana ja vedin hänet lähelleni. Puristin käteni hänen ympärilleen, tunsin kyyneleen vierivän silmäkulmastani. - Cheryl… Mitä sinä nyt? Tukin hänen suunsa sormellani ja mitään ajattelematta suutelin häntä. - Ymmärsin vasta nyt, että tässä on minun tulevaisuuteni. Annathan anteeksi kaikki ne syytökseni ja ne väärät teot, joita tein? Sanoin kuiskaten, vihdoinkin me kumpikin hymyilimme. - Sinä tiedät vastauksen, minun ei tarvitse vastata siihen. Hän sanoi ja antoi suudelman takaisin. Siitä alkoi uusi, parempi elämäni, josta olin vain kuvitellut ja luullut, että täydellinen rakkaustarina löytyy vain saduista. Tiedän nyt, että ei saa koskaan antaa periksi, jos haluaa saavuttaa jotain suurta. Älä unelmoi elämääsi, elä unelmasi.