- Kävele vain eteenpäin. Älä pelkää, en tee sinulle pahaa. Kuului synkkä ääni kuluneen oven takaa. Kylmät väreet kulkivat kehoni läpi. Nousin kuitenkin ylös tuolista, joka narisi. Ovelle ei ollut pitkä matka, se oli rappusten yläpuolella. Kävelin kapeita portaita pitkin ylös, sydän pamppailen. Huomasin suuren tumman oven olevan hieman raollaan. En epäröinyt hetkeäkään, vaan astuin rohkeasti sisään. Huone oli täysin pimeä. Etsin kiireesti valokatkaisijaa. Siellähän se oli. Huokaisin, ja painoin nappulaa, jonka olin löytänyt oven viereisestä nurkasta. Äkkiä huomioni kiinnittyi asiaan, johon olin astunut. Lattialla oli jotain märkää, ja se haisi oudolle. Olin asettanut jalkani vahingossa vereen, joka oli ehtinyt jo vähän hyytyä. Ihmettelin, miten veri oli joutunut tänne. Oliko täällä joku minun lisäkseni? Hämmennyin, koska tajusin, että olin ihan yksin valoisassa pienessä huoneessa. Veri haisi pahalle ja oli hyytynyt paukkumaiseksi. Minua oksetti. Lähdin juoksemaan ovelle, ja tunsin kuinka jalkani harhailivat epätasapainossa liukkaassa laatoin päällystetyssä lattiassa. Tarrasin oven hopean väriseen kahvaan. En saanut sitä auki! Näin kuinka jokin varjo liikkui oven toisella puolella. Se oli tulossa huoneeseen, mutta en enää halunnut olla huoneessa. Etsin kuumeisesti pakotietä ja näinkin pienen rikkinäisen ikkunan. Aloin täristä kauhusta, kun kävelin kohti ikkunaa. Siitä meni paloportaat alas. Kun pääsin maahan, juoksin ystäväni Katariinan luo metsätien kautta. - Katariina avaa! Koputin oveen kauhun kangistamana. - Hei Mari! mikä hätä sinulla on? Ystäväni tuijotti minua verestäviin silmiin, jotka pudottelivat kyyneleitä. - Joku vain yritti pelotella minua. Ei sen kummempaa. Voisinko jäädä teille pariksi päivää? Hymyilin kuin mitään ei olisi tapahtunut. - Toki, sinä voit jäädä. Katariina hymyili. Myöhemmin illalla me suunnittelimme juhlia ystäväni autotalliin. - Huomenna me juhlimme kunnolla! Emmekä murehdi mitään. Minä vastasin vaisusti jotain, ja käänsin pääni takaisin metsään, josta olin tullut. Hieman kauempana meistä, näin tumman varjon tulevan minua ja Katariinaa kohti. Suojauduin nopeasti ystäväni taakse. Mutta yritin edelleen peitellä kamalaa pelkoani. En kuitenkaan pystynyt siihen. Olin huono valehtelija. Kurkistin Katariinan selän takaa, ja huomasin tumman hahmon kädessä jotain kiiltävää ja terävää. Varjo oli jo hyvin lähellä meitä. Minä olin jähmettynyt kauhusta paikalleni. - Juokse Katariina! Suojelen sinua! - Mikä hätänä Mari? Oletko täysin kunnossa? - Varjo! Se on takanasi! Tämä kääntyi katsomaan taakseen, mutta kaunis terävä veitsi oli jo uponnut hänen lihaansa. Katariina kaatui maahan, teräase törröttäen selässä. Olin elämäni pahimmassa paniikissa. En tiennyt olisiko pitänyt juosta pakoon, vai kuolla samalla lailla kuin hyvä ystäväni, jota ei enää ollut olemassa. Mieleni kuitenkin pakotti minut juoksemaan, vaikka en olisi tavallaan halunnut tehdä sitä. Hahmo kiskaisi aseensa Katariinan lihasta. Veitsi oli täysin veressä. Se puistatti minua. Pienen pienet veripisarat tippuivat yksi kerrallaan maahan. Juoksin vain eteenpäin, enkä katsonut taakseni. Tummiin vaatteisiin pukeutunut mies, jota kutsuin varjoksi ei kuitenkaan juossut. Hän käveli rauhallisesti takanani, veitsi tiukasti kädessään. Ajattelin, etten selviäisi tästä. Oliko tämä nyt viimeinen hetki elämässäni? Tiesin, että en halunnut kuolla näin. Kiiruhdin puista siltaa pitkin kohti niittyä. Äkkiä minä huudahdin. Olin kompastunut pikkukiveen. Huomasin jalkojeni vieressä punertavan viivan. Haistoin taas saman oudon hajun. Oliko se verta? Kysyin itseltäni. Päätin silti seurata viivaa, ja tutkia mihin päädyn. Yhtäkkiä seisoin korkean puun juurella. Tähän punainen viiva oli päättynyt. Katsoin oikean olkani yli. - Ei!! Huutoni raastoi jopa omaa selkäpiitäni. Rakas ystäväni Katariina ja hänen poikaystävänsä makasivat maassa täysin verisinä, ja ilman silmiä. Tumma varjo oli tuonut heidät tänne hämmästyttävän nopeasti. Se kummastutti minua. Seisoin liikkumatta paikallani. Minusta tuntui kuin jokin olisi kääntänyt pääni päinvastaiseen suuntaan. Näin jotain pahempaa kuin koskaan ennen. Verinen ruumis, jolla ei ollut toista kättä. En tuntenut häntä niin kaukaa. Astelin lähemmäs ruumista. Tämä oli kokenut karmean kohtalon. En voinut uskoa silmiäni. Verinen ihminen oli isäni, ja hänen vieressään makasi äitini. Kuitenkaan en huutanut kauhusta. Kuulin sillalta askelia. Joku oli tulossa luokseni. Tekemään minusta lopun. Tappamaan minut, silti en enää juossut pakoon. Puiden viimeiset lehdet putoilivat ruskeina maahan kuihtuneina. Minua pelotti. En siltikään suostunut juoksemaan. Sillä tiesin, että se olisi turhaa. Varjo lähestyi minua uhkaavasti ja sulavilla pitkillä askeleilla. Hahmo oli selkäni takana. Olin sulkenut silmäni tiukasti ja valmistautunut kuolemaani. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Varjo pudotti veitsensä maahan. Kuului vain pieni tömähdys, kun ase osui kovaan maahan. - Kuten sanoin, en tee sinulle pahaa, ja nyt minä todistin sen. - Tunnen tuon äänen! Ajattelin ja hätkähdin. Avasin siniset silmäni. Käännyin ympäri ja suuntasin katseeni tuttuun ääneen päin. Hahmolla oli tumma huppu silmien edessä, enkä nähnyt kunnolla tämän kasvoja. - Kuka sinä olet? Laske huppusi! - Kyllä sinä minut tunnet, olemme hyvin läheisiä toisillemme. En vastannut mitään. Samassa pimeyttäkin tummempi huppu laskeutui, ja silloin minä järkytyin. Tuntemattomat kasvot paljastuivatkin erittäin tutuiksi. Poikaystäväni Danny olikin ollut kokoajan tämän karmivan tapauksen takana. - Danny?! Kuinka saatoit tehdä näin? Surmasit kaikki tärkeimmät ihmiseni! - En enää kestänyt katsoa kun ystäväsi puhuivat sinusta pahaa, ja vanhempasi aikoivat viedä sinut lapsikylään! - Ja sekö oikeuttaa sinua tekemään näin?! Menisit hoitoon! - Yritä ymmärtää, että yritin auttaa sinua. - Ei tämä ole auttamista! Vaan satuttamista! En enää kestä sinua! Kumarruin poimimaan veitsen maasta. Katsoin vielä sivusilmällä Dannya. Hän otti pari askelta eteenpäin. - Älä tule tänne! Mutta tämä ei kuunnellut. - Varoitan sinua Danny! Siltikään hän ei välittänyt. Otin tiukan otteen veitsestä ja yhtäkkiä olinkin iskenyt sen Dannyyn. Säpsähdin kamalasti ja silmäni suurenivat, kun nousin sängystäni salamannopeasti. Olinkin nähnyt kokoajan unta. Pyyhin hikeä otsaltani. Istuin sänkyni reunalla ja oikaisin jalkani lattialle. Säikähdin, kun hipaisin varpaallani veristä veistä. Huomasin pimeässä nurkassa kaksi silmäparia ja ne tulivat aina vain lähemmäs ja lähemmäs. Pian kaikki alkoi taas alusta. Juoksin jälleen paloportaat alas, ja sitten Katariinan talolle. - Kuolin ehkä unessasi, mutta tällä kertaa minä tapan sinut. Huusi Danny, joka tuli perässäni. Yhtäkkiä olin taas niityllä, ja ennen kuin ehdin tajuamaan yhtään mitään, oli veitsi lävistänyt sydämeni. Hetkeä ennen kuolemaani en tiennyt oliko se hetki totta vai unta, enkä tiedä sitä vieläkään.