Kun näin sinut ensi kertaa, tiesin, että sinä olit minulle se oikea. Olit täydellinen. Kosketuksesi tuntui lämpimältä, mutta kätesi oli silti jääkylmä. Uskomattominta oli, että tajusin löytäneeni jonkun, joka todella välitti minusta. Kun kävelit minua kohti, tunsin kuinka jalkani alkoivat täristä. Et koskaan huutanut, etkä saanut minua itkemään. Kerroit minulle aina, kuinka paljon rakastit minua. Nyt minä haluan vielä kerran kertoa sinulle Patrik tarinan meidän ensikohtaamisestamme:
- Kaikki on valmista! Renate, onhan sinulla varmasti kaikki mukanasi? - Kyllä isä! Minullahan on aina tärkeimmät tavarani mukanani. - En olisi niin varma! Viimeksi, kun lähdimme matkalle, sinä unohdit kaikki vaihtovaatteesi kotiin. - Isä! Siitä ei puhuta. Hän naureskeli. Enhän minäkään voi aina kaikkea muistaa, mutisin itsekseni. Me olimme isän kanssa jo ulko-ovella menossa, kunnes huomasimme, että äiti puuttui. - Missä äiti on? Myöhästymme kohta laivasta, jos emme lähde pian. Isäni karjui. - Hän taitaa olla vielä valitsemassa vaatteita. Minä hymyilin leveästi. Mutta silti en halunnut lähteä laivamatkalle. Olisin ollut mieluummin kotona. Vihdoin äitini kiiruhti kauniit vaatteet päällään luoksemme. Hän veti pitkät saappaat jalkaansa, ja juoksi minun ja isän perässä autoon, joka oli täynnä matkalaukkuja. Aikaa kului kokoajan. Meillä oli hetki aikaa ehtiä laivaan. Isä ajoi satamaan nopeasti. Minä nappasin oman laukkuni, ja katselin, kuinka aallot iskivät laitureiden kylkeä vasten. Kuulin, kun väsynyt äitini paiskasi takakontin kiinni. Äkkiä huomioni kiinnittyi nuoreen poikaan. Hänellä oli kädessä samanlainen lippu kuin minulla. Oliko hänkin tulossa samalle laivamatkalle? Ilmeisesti, ei hänellä muuten olisi tuollaista lippua. - Renate, tule jo! Myöhästymme muuten. - Tullaan. Minä huusin isälle, joka seisoi kaukana minusta. Heilutin laukkuani ilmassa, ja käännyin katsomaan poikaa, joka tuijotti minua oudosti. Hänen perheensä katsoi kelloa, ja he lähtivät samaan suuntaan kuin me. Isäni, äitini ja minä kävelimme laivaan nopeasti. Heitin matkalaukkuni sängylleni. Päätin mennä tutkimaan laivaa, hieman allapäin. Ystäväni kuolema suretti minua. En ollut kertonut vanhemmilleni siitä, koska he alkaisivat epäillä minua. Kävelin pitkin askelin kohti laivan keulaa. Tartuin rautakaiteeseen, ja katsoin suoraan horisonttiin. Aurinko oli jo ehtinyt laskea. Astuin rohkeasti kaiteelle, ja tuijotin syvää tummaa merta. Olisinko ollut valmis hyppäämään? Varmasti, ellet sinä Patrik olisi tullut paikalle ajoissa. Sydämeni pamppaili, kun seisoin tukevalla kaiteella. Yhtäkkiä kuulin askeleita takaani, mutta en välittänyt siitä. - Voi olla vaarallista seisoi siinä. - Anna minun olla rauhassa! Miksi se edes kiinnostaa sinua? emmehän me edes tunne toisiamme. - Minä en halua, että putoat tuonne jääkylmään veteen. Tule alas, voin auttaa sinut sieltä pois. En vastannut mitään, vaan yritin kääntyä rauhallisesti ympäri. Kunnes yhtäkkiä jalkani lipesi, ja toinen kimalteleva kenkäni putosi mereen. Nostin jalkani kaiteen yli, ja ojensin käteni Patrikille. Hän hymyili minulle, ja minä kiinnitin huomioni hänen turkoosiin silmiin. Ihan kuin valtameren vesi olisi täyttänyt Patrikin kirkkaat silmät. Minun verenhimoni yltyi valtavaksi janoksi, jota ei sammuttaisi tavallinen vesi. Tarvitsin tuoretta suonissa virtaavaa verta. Ihmisen verta. Nuolaisin huuliani, ja pienet valkeat torahampaat työntyivät ikenistäni. En halunnut pojan tietävän totuutta minusta. Irrotin otteen hänestä, ja juoksin hyttiäni kohti. - Minne sinä menet? - Minun täytyy mennä! - En ehtinyt esitellä itseäni! Olen Patrik. - Tiedän jo nimesi. Huusin pojalle, joka hämmästeli käytöstäni. Seisoin huoneeni ovella, ja käännyin katsomaan vielä ylös taivaalle, jossa pohjantähti loisti kirkkaasti. Patrik oli yllättäen ilmestynyt viereeni. Hänkin oli kohottanut katseensa tähtiin. - Mistä sinä tiesit nimeni? Vaikka en esitellyt itseäni. - Minä… Minä.. Luin ajatuksesi. Miksi minun piti alkaa juuri nyt alkaa änkyttämään? Mietin yksinäni. Katsoin sivusilmällä poikaa, joka näytti pelokkaalta ja järkyttyneeltä. - Sinä siis luet ajatuksia? Hän kysyi, kun kuljimme laivan käytävää pitkin. - Niin. Olen aina ollut tällainen jo syntymästäni asti. En juurikaan ihaile taitoani. Kerroin Patrikille, utelias ilme kasvoilla. - Sitten varmasti tiedät, mitä ajattelen sinusta. Päätin lukea hänen ajatuksiaan, saadakseni tietää vastauksen siihen. Pojan mielestä olin outo, mutta ihana. - Kyllä. Tiedän vastauksen siihen. Vastasin iloisesti hymyillen. Huomasin äkkiä hänen silmiensä värin vaihtuneen mustaakin mustempaan sävyyn. Tajusin, ettei Patrik ollut tavallinen ihminen. Oliko hän edes ihminen? Asia kummastutti minua. Poika piti käsiään nyrkissä voimakkaasti. Hänen kalpea ihonsa kimmelsi kauniisti tähtien valossa. Poika näytti yllättävän kauniilta. Hän alkoi perääntyä, ja katosi nopeasti pimeään laivan käytävään. Tunsin jonkinlaisen lämpimän energian kulkeutuvan kehoni läpi. Kaikki johtui Patrikista, mutta mikä se tunne oikein oli? Enhän minä tuntenut kunnolla häntä, vai tunsinko sittenkin. Kun puhuin hänen kanssaan, kaikki tuntui niin luontevalta. Tiesin olevani turvassa, kun olin lähellä sinua Patrik. Olinko siis rakastunut häneen ensisilmäyksellä? Kyllä, en muuten haluaisi olla kokoajan pojan vierellä. Kääriydyin lämpimän peiton ja tyynyn syleilyyn. Lakanat olivat täysin valkoiset. Kaipasin omaa pehmeää sänkyäni, ja lämmintä sinistä peittoani. Pian kuitenkin nukahdin sikeästi, ja aloin nähdä unta, että vanhemmilleni tapahtuisi jotain kamalaa. Heräsin. Kello oli 00:12, kun ponkaisin sängystäni painajaisen takia. Äkkiä tajusin, etten ollut huoneessa yksin. Patrik nojasi tummaa seinää vasten. Hän katsoi minua syvälle punertaviin silmiini, jotka sammuivat ilosta nopeasti. - Mitä sinä täällä teet keskellä yötä? Kysyin äkkiä pojalta, joka edelleen tuijotti minua pimeyden läpi. - Tulin kertomaan hyvin tärkeän asian. Hän vastasi minulle, ja sytytti pöytälampun. Patrik tuli istumaan viereeni, ja tarttui kylmään käteeni. Hän kääntyi katsomaan vanhempieni sänkyä synkästi. - Kerrohan jo asiasi, jotta pääsen taas nukkumaan. Poika sytytti kaikki valot. Minä katsoin järkyttyneenä vanhempiani. Äiti ja isä makasivat kuolleena sängyssä, puuvaarnat iskettynä molempien sydämeen. - Ei! Sinäkö tämän teit? Tapoitko vanhempani?! Minä huusin pojalle, joka istui tyynesti sängylläni. En kuitenkaan itkenyt. - Minä en tappanut heitä Renate. Vanhempasi tekisvät sen itse. He iskivät puuvaarnat sydämiinsä. Olen pahoillani. Patrik vastasi rauhallisesti. Hän kumartui eteeni ja suuteli varovasti kättäni. Ihan kuin pyytäisi anteeksi, vaikka ei murhannut vanhempiani. Ruumiit alkoivat muuttua harmaaksi jauheeksi. Pian heistä oli jäljellä vain tuhkaa, mutta sekin haihtui pois. Puuvaarnat makasivat sängyllä. Minä avasin hytin ikkunan hiljaa. Työnsin valkeat kasvoni ikkunasta, ja haistelin raitista ilmaa. Poika käveli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni. - Minun on pitänyt kertoa sinulle yksi asia, mutta en ole uskaltanut. Sanoin käheällä äänellä ja puristin käteni nyrkkiin. - Haluan kuulla. Kerro minulle. Patrik vastasi uteliaan kuuloisena. - Minä… Olen rakastanut sinua siitä lähtien, kun näin sinun ensimäistä kertaa. - Niin minäkin sinua, mutta me emme voi olla yhdessä. Kerroin Patrikille, joka piti edelleen kättään olkapäälläni. Silloin otin vanhan puuvaarnan ja iskin sen pojan sydämeen. Hän kaatui maahan. Näin kuinka kipu kulki hänen sielunsa läpi. Patrik katsoi vain minua, vaikka tiesi kuolevansa pian. Silloin pojan silmät sulkeutuivat. Tiesin, ettei hän palaisi enää, mutta se olisi parasta kaikille. Astuin ikkunalaudalle, levitin siipeni ja nousin lentoon. Verenhimo johdatti minua vain eteenpäin, mutta silloin tajusin mitä olin tehnyt. Olin tappanut rakastavani vampyyrin, enkä antaisi sitä ikinä itselleni anteeksi.